Eikä turhaan.

Eilen tuli taas jonotettua Friday Night Projectin nauhoituksiin. Tällä kertaa saavuin paikalle puoli kuudelta, ja jono oli taas valtava. Osasyy tähän lienee ollut vierailevan juontajan ilmoittaminen etukäteen; tämä kun oli Darknessin laulaja Justin Hawkins. Aikaisempi saapuminen kuitenkin kannatti, sillä pääsin tunnin odottelun jälkeen sutjakkaasti sisään. Ja vaikka minua ärsyttää paikannäyttäjien/järjestyksenvalvojien kummastuneet/säälivät katseet kun sanon olevani yksin, saa yksinäinen neitonen katsomosta takuuvarmasti hyvän paikan vaikka tulisi vähän myöhemminkin.

Mutta Justin! Hän oli niin charmantti! Ja rento! Ja fiksu! Ja hauska! Ja paljon komeampi puku päällä kuin trikoissa! En ole koskaan ollut mikään Darkness-fani, mutta eilisen jälkeen olen kyllä Justin-fani. Musiikkivieraana taas oli ihqusupermagee Kasabian, joka esitti uuden singlensä Empire (tsekatkaa video! ihqusupermagee!).

Ainoa miinuspuoli illassa oli yleisön lämmittelijä, jonka vitsit olivat sanasta sanaan samat viime viikolla. Ehkä eivät kuvittele, että joku on niin säälittävä, ettei ole torstaisin parempaa tekemistä. Mutta minä olen! Ja siksi menen ensi viikollakin.

TV-ateriaelämää

Luovuin jo pari viikkoa sitten työnhausta, kun kävi ilmeiseksi, että kaikki minulle sopivat duunipaikat etsivät vain vaki-ihmisiä. Tutut neuvoivat valehtelemaan, että olen jäämässä pitempään, mutta en mie silleesti... Opintolainalla on siis tullut eleltyä. Suurin osa rahoista on mennyt ruokaan, etenkin kun nykyisen majapaikkani keittiö on niin huonosti varustettu, ettei kokkaamisesta oikein tule mitään ja siispä olen elännyt mikroaterioilla. Onneksi täällä elää niin kiireistä/uusavutonta populaa, ettei ole tarvinnut vielä kertaakaan syödä samaa mikroruokaa useampaa kertaa, vaikka nappaan mukaani vain ateriat, joista saa bäst före -alennusta.

Mutta siirrytäänpä torstaihin ja FNP:n nauhoituksiin. Läheltä piti, etten päässyt sisään. Varmistaakseen täyden katsomon tuotantoryhmä jakaa nimittäin enemmän lippuja kuin paikkoja on studiossa. Ovet aukenivat klo 18.30, ja koska lipussa kehotettiin tulemaan ajoissa, olin paikalla kuudelta. Ja jonohan oli pitkä kuin nälkävuosi. Ihmisiä alettiin päästää sisään jo ennen puolta, mutta siinä vaiheessa kun edelläni oli enää tusinan verran ihmisiä, ilmoitti tuotantoavustaja studion olevan täynnä. Se siitä sitten, ajattelin ja melkein revin lippuni siihen paikkaan. MUTTA sitten ilmeni, etteivät kaikki kutsuvieraat olleet saapuneet paikalle, ja sisään päästettiin vielä parikymmentä ihmistä. Sain vielä aika hyvän paikan katsomon keskivaiheilta käytävän vierestä.

Vieraileva juontaja osoittautui Suomessakin nähdyn Big Brotherin kolmoskauden asukkaaksi Jade Goodyksi. BB:n jälkeen Jade on vastoin kaikkia odotuksia onnistunut roikkumaan julkisuudessa, ja häneltä on juuri ilmestynyt paitsi elämänkerta myös hajuvesi, joka on vieläpä päihittänyt myyntitilastoissa muut julkkishaisut. Täytyy sanoa, että vaikka inhosin Jadea yhtä paljon kuin muutkin BB 3:n aikoihin, niin hän näytti luonnossa paljon hehkeämmältä ja pienen alkukangertelun jälkeen veti shown reippaasti läpi. Musiikkivieraana oli brittien tämän hetken kuuminta rokkihottia oleva Razorlight, joka esitti hittinsä In the Morning. Kaiken kaikkiaan mukavata oli, vaikka (toisin kun lipussa väitettiin) minkäänlaista tarjoilua ei ollut. Jakso esitettiin jo seuraavana iltana, ja onnistuin bongaamaan takaraivoni katsomosta, kiitos tarkoitusta varten hieman hehkeämmällä punalla värjätyn kuontaloni. Ai niin, ja sain netistä liput ensi torstaillekin. Pitää vain muistaa mennä aikaisemmin jonottamaan. Ja ottaa evästä mukaan.

33 astetta

Tämmöistä lämpöä ennustettiin tälle päivälle ja oikeassa olivat. Huomenna olisi luvassa vaatimattomat 35. Tällaisessa pätsissä on vaikea tehdä mitään rakentavaa; tietsikan ääressä istuessakin pitää olla pyyhe persuksen alla.

Viikonloppuna oli vähemmän tukalaa, ja onnistuinkin käymään Museum of Londonissa. Nimensä mukaisesti se on museo, joka kartoittaa kaupungin menneisyyttä esihistoriallisesta ajasta noin 1900-luvun alkuun. Tämä on loistava paikka paitsi historiasta kiinnostuneille, myös pienoismallifriikeille ja vintagekolttujen ystäville. Itselläni oli kuitenkin tarkka päämäärä, nimittäin tilapäinen näyttely Satirical London, jossa piti oleman näytillä Spitting Image- eli Sylkiäiskamaa. Suurin osa näyttelystä käsitteli kuitenkin nimen omaan pilapiirrosten historiaa, ja lukuisat pilakuvat, niin mielenkiintoisia kuin olivatkin, jäävät varmasti avautumatta muillekin jotka eivät ole perehtyneet Britannian poliittiseen historiaan. Sylkiäiskamaa oli sitten esillä täynomaisesti kolmen nukenpään (Thatcher, Ellu ja äitinsä) ja parin tohveliparin verran. Olisin kaivannut enemmän, mutta koska oli ilmainen, en valita.

Eilen kävin ilmoittautumassa Supershorts-lyhärifestivaalin vieraaksi. Festari on kaikille ilmainen, mutta vieraspassilla sai alennusta parista kahvilasta ja ilmaisen drinksun parissa juhlassa. Illalla olinkin sitten matkalla avajaisjuhliin drinksua hakemaan, kun pysähdyin ihmettelemään West Endin Vue-leffateatterin eteen kerääntynyttä väkijoukkoa. Kyseessä oli Stormbreaker-elokuvan ensi-ilta. Siihen jäin minäkin sitten pällistelemään siinä toivossa, että näkisin edes vilauksen filmissä näyttelevästä Ewan McGregorista. Mutta voi! Tähtien saapuessa paikalle väkijoukko villiintyi huiskuttelemaan niin, etten nähnyt yhtikäs mitään. Vain kaksi metriä ihmismassaa erotti minut ja Ewanin. oh. Filmissä pääosaa näyttelevä pojankloppi Alex Pettyfyer (tai jotain sinne päin) sitävastoin poseerasi pitkään kirkuville pikkutytöille (minä olin hiljaa, koska hän ei ollut Ewan). Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä kannattanut minunkin pyytää nimmari siltä varalta, että pojusta tulee isompikin tähti. Mutta arvostelujen mukaan tämä elokuva ei ole starmaker. En siis myöskään nähnyt Alicia Silverstonea, joka myös esiintyy elokuvassa, mutta kämppikseni oli myynyt myöhemmin illalla hänelle drinksun Red Hot Chilli Peppersien konsertin vippibaarissa. Ja toisenkin. Ja vielä muutaman.

Selviydyin lopulta sen lyhärifestivaalin avajaisbileisiin, mutta juhlapaikkana toiminut Zoo-baari oli jäähdytetty niin jäätävän kylmäksi, että pakenin parin drinksun jälkeen takaisin lämpimään ulkoilmaan. Enpä olisi uskonut, että tällaisella helteellä voi vilustua, mutta tässä sitä taas kröhitään. Enkä sitten tänään kehdannut mennä katsomaan elokuvia ja häiritsemään kanssayleisöä köhälläni. Ehkä huomenna...

Torstai-illan projekti

Työttömän tylsä arkeni sai eilen piristysruiskeen, kun minulle soitettiin Channel Fourilta ja tarjottiin lippua Friday Night Projectin nauhoituksiin. Toissailtana kun tuli nettisurffatessa rekisteröityä saitille, jonka kautta saapi ilmaislippuja vaikka minne. Nopeaa toimintaa siis! FNP on tällainen Huuman tapainen shou sillä erotuksella, että joka viikko pääjuontajan virkaa toimittaa vieraileva julkkis. Viime viikkoina vieraina ovat olleet mm. O.C.-typy Mischa Barton ja Rob Lowe. Sain lipun ensi torstaiseen nauhoitukseen, ja jänskättää tietysti kuka on juontaja. Toivottavasti ei mikään brittihampuusi tai kolmossivun tyttö. Niitä on täällä joka helvetin realitysarja täynnä. Suomen BB on Shakespearea BB UK:n rinnalla.

Mutta haa, nyt Emmerdalessa räjähti. Säilyykö Patsy Kensit hengissä?

Viikonloppu nousussa.

Perjantainen terroristi-iskujen vuosipäivä näkyi kaupungilla lähinnä poliisien parveiluna ja jatkuvina "security announcementeina" metroasemien sisuksissa. Oli kuin tavallisten kaduntallaajien mielestä paras tapa uhmata terroristien agendaa olisi kapitalismin alttarille uhrautuminen. Ja kyllä, minäkin sitten uskaltauduin alennusmyynteihin uuden kahvimukin toivossa. Parin tunnin hampaidenkiristelyn ja kyynärpäiden väistelyn jälkeen onnistuinkin ulostautumaan Oxford Streetin hornankattilasta Sex Pistols -mukia ja kimaltelevaa valokuvakehystä rikkaampana. Mutta muki se onkin niin hieno ja sen eteen nähtiin niin paljon tuskaa ja vaivaa, etten nyt kehtaakaan tahria sitä kahvilla.

Lauantaina vääntäydyin Finsbury Parkiin, missä järjestettiin ilmainen rasisminvastainen festivaali Rise. Nätti ilma ja vuosipäivän läheisyys veti paikalle ennätysyleisön, ja siinä vaiheessa kun ilmaannuin paikalle, oli puisto jo täynnä Carlsberg-tölkkejä kallistelevia brittejä. Jonot ruokakojuille olivat sen verran pitkiä, että luovutin kättelyssä ja päätin täyttää massuni viinibaarin antimilla (sinne oli jostain syystä lyhyin jono). Harmikseni minua kovasti kiinnostanut komediateltta oli jatkuvasti niin täynnä, että sisään ei olisi mahtunut kirveelläkään. Siirryin siis suosiolla päälavan tuntumaan odottamaan Graham Coxonin keikan alkua.

Olen nähnyt Blurin livenä kahdesti, Ruisrockissa 1996 ja Provinssissa 1999. Jälkimmäisellä keikalla lähes jokainen yhtyeen jäsen näytti kärsivän aikamoisesta viinapöhötyksestä. Coxonhan teki sittemmin pesäeron paitsi Bluriin myös pämppäämiseen ja veti tämän keikan ajan kiltisti Red Bullia. Itse keikka alkoi surkeasti, kun miksaaja oli hukannut Coxonin laulun jonnekin kitaroiden alle. Sitten seurasi muutama keskinkertainen britpop-pastissi (en tunne biisejä koska en omaa levyjä, mutta ylivoimainen inhokkini oli laulu, jossa riimitettiin sanat belly - tele--caster sekä beautiful - really cool). Tämän jälkeen keikan poljento alkoi kuitenkin kulkea rivakammin ja setin loppupuolisko olikin jo aivan loistavan energistä indierokkia. Voisin jopa ostaa levyn kunhan siinä ei ole tuota belly-telly -laulua.

Edit: Selvitin ko. biisin nimen. Onpi Bittersweet Bundle of Misery (sic) levyltä Happiness in Magazines. Yltänyt brittilistalla sijalle 22 vuonna 2004. Kaksi sanaa. Mr Blobby.

Ai niin se kuva.
Sininen läiskä on siis Coxon.

Käytyäni turhaan kuikuilemassa komediateltalla palasin katsomaan Buzzcocksia. Aika ei ole kohdellut näiden herrojen habituksia silkkihansikkain, mutta soitto kulki rutiinilla. Vaan se miksaaja! Tyyppi oli ilmeisen tietämätön siitä että yhtyeessä on kaksi laulajaa, ja vetovuoron vaihtuessa uinui kunkin biisin ensimmäisen neljänneksen. Nolo.

Wailers oli selvä nappivalinta tämän tapahtuman pääesiintyjäksi. Tampereella Klubille mahtuva yhtye keräsi Finsbury Parkiin valehtelematta stadionillisen kansaa. Tässä vaiheessa nälkä ja tungos yhdistettynä yleisön yllä leijuvaan pistävään blossenkatkuun aiheuttivat allekirjoittaneelle pahoinvointia, ja lähdinkin metroasemalle aikaisin välttääkseni paluuruuhkat. Kokonaisuutena silti ihan mahtava kokemus. Ja ihan ilmainen! No, ostinhan minä ohjelmakirjan. Ja paidan. Ja viiniä.

Muruikävä.

Mitähän pikku vompattini tekee tällä hetkellä?
Luultavasti tätä.

Voi kun hää on pienoinen.

Päivä viisi.

Olisikohan tämä jo viimeinen? Tänään aurinko jopa meni hetkeksi pilveen ja kuului ukkosen jyrinää, mutta painostava kuumuus oli ja pysyi.

En ole viime päivinä tehnyt juuri mitään muuta kuin käveleskellyt ympäri Swiss Cottagen aluetta orientoitumistarkoituksessa. Palaanpa siksi vielä lauantaihin, koskapa aikaisemmin unohdin mainita siitä jotain.

Kävin nimittäin ennen Pride-paraatia lempimuseossani Victoria & Albertissa. Noin kolmasosa valtavasta museosta on remontissa, ja harmikseni pyhiinvaelluskohteeni koruholvi oli myös suljettu. Sain hieman lohtua ilmaisista 60-luvun muoti- ja grafiikkanäytteilyistä. Maksullisiin Che Guevara - ja modernisminäyttelyihin en sitä vastoin raaskinut laittaa pennosiani. Modernisminäyttelyssä on ilmeisesti Alvar Aalto edustavasti esillä, ja museon kaupassa olikin Iittalaa myynnissä. Näyttelyn nettisivuilla muuten on hauska työkalu, jolla voi suunnitella itse modernistisen modernismijulisteen.

Huomenna ehkä pitäisi tehdä taas jotain sivistävää. Flunssa jätti jälkeensä kiusallisen äkilliset ja sitkeät yskänkohtaukset, jotka tietenkin iskevät yleensä idyllisessä kahvilassa tai ruokakaupan vihanneshyllyllä. Tämän vuoksi en ole uskaltautunut elokuviin. Mutta ehkä huomenna...

Päivä neljä.

Yksi päivä viiden päivän helleaallosta pitäisi siis olla jäljellä.
Sijaitsen nyt täällä Luoteis-Lontoon alueella. Huonetoveri lähti aamulla viikoksi Espanjaan, joten saan hissutella täällä omassa rauhassani. Ja kuten näette, ovat ääkköset palanneet minua ihastuttamaan. Olikin jo ikävä. Äääääääääääääääää. Öööööööööööö.

Muuttopäivä oli siis lauantaina. Tai muuttoilta. Minua pyydettiin saapumaan uuteen kortteeriini puoli seitsemän jälkeen, jolloin joku olisi kotona päästämässä minut sisään. Mitäs siinä sitten odotellessa kuin Pridea katsomaan. Joku vain nyysi Time Outini hostellista, ja muistin väärin paraatin alkamisajan. Se oli kuitenkin niin pitkä, että ehdin nähdä yli tunnin verran hassuja hattuja, kimaltelevia mekkoja ja paidattomia miehiä. Ihan mahtavaa! Aurinko se vain paahtoi niin armottomasti, että tuota pikaa habitukseni oli kuin ao. bussilla. Punakka ja puhti poissa. Tankkauksen ja jalkojen lepuutuksen jälkeen köpöttelin vielä Trafalgar Squarelle katsomaan puheita ja esityksiä. Ennen totaalista väsähdystä onnistuin vielä puun varjossa kykkiessäni ikuistamaan Ihan Oikian Vilimitähden.
Nuolen osoittama valkoinen läiskä on Sir Ian McKellen.