perjantaina, lokakuuta 29, 2010

Ahem. (Suomeksi: hönm.)

Filmifestivaali on siis tällä erää ohi, ja häslinki on ollut niin yltäkylläistä, etten ole ehtinyt kirjoittaa tänne mitään. Ehkä pieni yhteenveto on silti vielä paikallaan.

Lyhärinäytöksiä tuli katseltua kaikki yhtä lukuun ottamatta (josta ei ollut screeneriä), ja helmet olivat valitettavan harvassa. Kaikki leffat olivat ihan katsottavia, mutta monikaan ei sitten jäänyt mieleen näytöksen jälkeen. Kokeellisten lyhärien näytökset olivat nekin pääosin jotenkin tyhjää kikkailua, paitsi norjalaisen Inger Lise Hansenin upea Travelling Fields, joka herätti useammankin torkkujan katsomosta.

Musadokkareita oli tänä vuonna kiitettävän paljon: oli Lennonia, Lemmyä ja Creation Recordsia. Lemmystä mainittakoon, että ilmaantui se mille festarille hyvänsä ensi vuonna, se VAATII TEKSTITYKSEN. Lontoon ensi-illassa NFT1 oli täynnä brittiläistä rokkiväkeä; läsnä oli kuulemma mm. Thin Lizzyn ja Girlschoolin jäseniä. Silti monessa kohtauksessa Lemmyn mumistessa juttu meni englanninkielisiltäkin katsojilta välillä täysin ohi. Dokkarin rakenne myös vähän herpaantuu sen toisella puoliskolla, jolloin unohdutaan lavalle fiilistelemään Metallican kanssa, ja painopiste siirtyy vähän ontuvasti Lemmyn Los Angelesin -kodista kiertue-elämään, jota käydään Helsingissäkin ihmettelemässä. Kokonaisuutena leffa oli silti viihdyttävä, joskaan ei mitenkään syvälleluotaava katsaus herra Kilmisterin elämään. Q&A:ssa eräs vanha herra katsomosta - ilmeisesti Lemmyn nuoruudenkavereita - muuten huikkasi, että nimi Lemmy tuli miehen jatkuvasta pummaamisesta (Lemme a pound!).

Alan McGeen ulosanti elokuvassa Upside Down - The Story of Creation Records ei ollut sen selvempää, ja leffassa kuullaankin anekdootteja miehen Amerikan-valloituksesta, jota vaikeutti juurikin se, etteivät ihmiset ymmärtäneet hänen puheitaan. Juttuja riittää myös jatkuvasta pämppäämisestä ja pirin sun muun vetämisestä, ja onkin aika ihme, että McGee sai jossain välissä töitäkin tehtyä. Leffan ensi-iltaa oli ilmeisesti juhlittu tilanteen vaatimassa hengessä, koska ohjaaja Danny O'Connor oli seuraavan päivän näytöksessä hulvattoman huonossa hapessa. Mukanaan hänellä oli edesmenneen Ride-yhtyeen nokkamies Mark Gardener, joka oli säveltänyt musaa leffan ääniraidalle. Hetihän joku yleisöstä herkesi tenttaamaan, milloin Ride palaa yhteen. Moisia suunnitelmia ei kuulemma ole, Ride-faneille tiedoksi.

LENNONYC:n näytös meni harmikseni päällekkäin tärkeän networking-tilaisuuden kanssa, mutta ehdin nähdä leffasta ekat 20 minuuttia, mikä riitti vakuuttamaan minut sen mahtavuudesta. Yoko Ono oli kuulemma esittelemässä leffan ainakin sen toisessa näytöksessä, mutta minulta jäi tämä ihme näkemättä. Toivon näkeväni tämän dokumentin pian paremmalla ajalla.

Musiikkidokumenttien lisäksi katsoin myös mielenkiintoisen, mutta rakenteeltaan oudon hyppivää logiikkaa seuraavan dokumentin William S. Burroughsista, sekä Guilty Pleasures -nimisen dokumentin harlekiinikirjoja lukevista ihmisistä. Jälkimmäinen teilattiin mielestäni vähän perusteettomasti TimeOutissa merkityksettömänä höttönä. Minusta se kuvasi paikoin kovinkin osuvasti naispuolisten päähenkilöiden tietoista uppoutumista kiihkeän lemmen syövereihin vähemmän hohdokkaan arkielämän vastapainoksi, ja mielestäni oli ihanaa, että yksi elokuvan pariskunnista, elämän nurjiakin puolia nähneet Phil ja Shirley, saivat vaihteeksi maistaa glamouria dokumentin ensi-illassa. Näytöksessä oli paikalla myös itse Gill Sanderson, joka on myynyt 3,5 miljoonaa kirjaa ympäri maailman. Oikealta nimeltään hän on Roger, ja hän on yksi Britannian romanssikirjailijoiden liiton (sellainenkin liitto kuulkaa on) neljästä mieskirjailijasta. Mieslukijoitakin kuulemma löytyy Mills & Boonen postituslistalta, mutta kukaan heistä ei ollut kysyttäessä halunnut harrastustaan julkiseksi. Bongasin muuten lopputeksteistä YLE:n logon, joten tämä leffa tullee jossain vaiheessa Suomessakin ainakin telkusta.

Näin festareilla yhtä sun toista muutakin, joista saatan vielä kirjoittaa tuonnempana, vaan huomenna lähden Thorpe Parkiin hankkimaan vuoristoratafiksiäni.

perjantaina, lokakuuta 22, 2010

Tersepä taas.

Matkablogini on siis avattu jälleen 6 vuoden tauon jälkeen, koska statuspäivitykseni tukkisivat facebook-seinäni alta aikayksikön, ja tällä tavoin häröilystäni voivat lukea vain ne ihmiset, joita se oikeasti kiinnostaa.

Eli. Tällä kertaa matkan aiheena on BFI London Film Festival, jolla kävin ensimmäistä kertaa toissa vuonna (mutta silloin minulla ei ollut nettiyhteyttä, jolla olisin päivittänyt blogia). Vuonna 2008 vietin festivaalilla sen ensimmäisen viikon ja tänä vuonna saavuin Lontooseen keskiviikkoiltana, kun festivaalista oli kulunut viikko.

Olin anonut tämän viikon vierasliput etukäteen, ja optimistisesti pyytänyt lipun myös keskiviikkoillalle. Malmin Timo oli hakenut vieraspassini etukäteen ja jättänyt sen hotellinsa respaan. Mutta tokikin Terravision juuttui ruuhkaan matkalla kaupunkiin ja, päästyäni vihdoin omaan hotelliini, tilanne vaati ensin laukkaamista Strandiin passia hakemaan ja sitten spurttia Leicester Squaren Vue-elokuvateatterille siinä toivossa, ettei lippuani oltu jo annettu pois. Onneksi näytös ei ollut loppuunmyyty, ja sain lippuni myöhästymisestä huolimatta.

Ensimmäinen näkemäni leffa oli Des filles en noir, jonka ohjaaja Jean-Paul Civeyrac oli paikalla näytöksessä. Civeyrac puhui ranskaksi, ja hänen tulkkinsa taisi olla ammattilaisen sijaan joku hätäisesti hommaan värvätty festarityöläinen. Puutteellisen ranskantaitoni vuoksi luotan silti tulkkeeseen, jonka mukaan Civeyrac sai idean elokuvaan lukuisista 80-luvulla Ranskassa tapahtuneista nuorten tyttöjen kaksoisitsemurhista, ja hän keräsi aiheesta lehtileikkeitä yli kymmenen vuotta. Elokuva kertoo itsemurhaa jo kerran yrittäneestä Noémiestä ja hänen sydänystävästään Priscillasta, jolla on lemmensuruja. Tytöt ihannoivat saksalaista romantiikkaa ja ilmoittavat koulussa Heinrich von Kleist-esitelmänsä jälkeen seuraavansa tämän esimerkkiä. Kuten elokuvissa yleensä, homma ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Ohjaaja ei halunnut elokuvasta mitään psykologista tai sosiologista analyysiä, vaan pyrki pikemminkin välittämään taitavien näyttelijöidensä kautta tietyn mielentilan. Siinä hän mielestäni onnistuikin, mutta vierustoverini sanoin: "Olihan se hyvä, mutta en välttämättä katsoisi sitä uudestaan."

Jatkakaamme torstaihin. Olin päättänyt panna turnauskestävyyteni koetukselle heti kättelyssä parilla kokeellisen lyhytelokuvan näytöksellä. Lusin ensimmäisen näytöksen läpi suuremmitta tuskitta, vaikka mietinkin, onko arkistomateriaalinen venyttäminen, vanuttaminen ja vemputus liian kulunut konsepti ollakseen enää "kokeellista elokuvaa".

Toisessa näytöksessä kollaasitaiteilija Lewis Klahr esitteli vuonna 2009 ja 2010 valmistuneita teoksiaan. Tässä näytöksessä huomasin ilokseni, ettei kokeellisen leffan ääniraidan tarvitse olla surinaa ja pörinää, vaan Klahrin kuvien taustalla soi mm. Velvet Underground ja Shangri-Las. Toisaalta en tainnut sitten enää kiinnittää pahemmin huomiota kuviin, kun jäin kuuntelemaan hyviä biisejä. Mutta Klahrin teokset luottavat paitsi elliptisyyteen myös toistoon: sama matsku näytettiin useamman kerran eri äänimaisemalla, ja toisessa teoksessa Mary Weissin ääni kaikuu kahden erilaisen kuvamateriaalin taustalla. Vallan mielenkiintoista.

Ennen viimeistä näytöstä vaelsin sponsori-Jameson kädessä BFI Galleryyn katsomaan Julian Rosefeldtin installaatiota American Night, ja kuulkaas!!! Päivän kohokohta oli tässä. Kyseessä oli ihan mieletön viiden valkokankaan installaatio, joka ensi silmäyksellä näyttää kertovan Villistä Lännestä, mutta avautuukin sitten ihan muihin ulottuvuuksiin. Ehdin katsoa teosta vartin, ja melkein harmitti, kun piti lähteä seuraavaan näytökseen. Aion taatusti palata paikalle jo tänään.

Kuvittelin välttäväni festivaalin punaisen maton pöhinät keskittymällä lyhärinäytöksiin, mutta väärässä olin. Viimeinen näytös nimittäin sisälsi näyttelijä Rupert Friendin esikoisohjauksen, jota tähdittämään hän oli värvännyt tyttöystävänsä Keira Knightleyn sekä Colin Firthin, jonka rinnalla hän näytteli The Last Legionissa. Juorulehdet kiirehtivät tunnin sisällä kertomaan netissä, ettei Keira tullut poikaystävänsä näytökseen, koska oli huonovointinen. Ounastelen pikemminkin, että pari halusi vain minimoida paparazzihässäkkää. Enemmänkin ihmettelen sitä, että kun muut paikalla olevat ohjaajat sanoivat normaalit alkuluritukset, Friend ei sanonut sanaakaan vaan ojensi mikrofonin Tom Misonille, joka näyttelee lyhärissä Knightleyn siippaa. En muuten tunnistanut Friendiä aluksi lainkaan, ja hän on livenä aika mitättömän näköinen. Mison taas on sarjassamme "sietämättömän nätti", ja piti vähän googlata hotellilla, ennen kuin muistin, että hän esitti herra Bingleytä Lost in Austenissa. Itse leffa oli ihan katsottava, mutta sen kantava voima oli Firthin roolisuoritus eikä niinkään Friendin ohjaus. Enkä sano tätä Darcy-fanina, sillä tästä roolista on romanttinen sankaruus kaukana.

Näytös kokonaisuudessan koostui ihan kelpo pätkistä, mutta muiden ylitse nousi Amy Grappellin ohjaama dokumentti Quadrangle, joka kertoo vähän epäsovinnaisemmasta perhe-elämästä kahden henkilön toisiinsa limittyviin kertomuksiin nojautuen.

Vaan tänään on vuorossa lisää kokeellista elokuvaa, restauroitu klassikko ja dokumentti harlekiinikirjoista. Kerron sitten niistä, jahka ehdin / jaksan.