Ahem. (Suomeksi: hönm.)

Filmifestivaali on siis tällä erää ohi, ja häslinki on ollut niin yltäkylläistä, etten ole ehtinyt kirjoittaa tänne mitään. Ehkä pieni yhteenveto on silti vielä paikallaan.

Lyhärinäytöksiä tuli katseltua kaikki yhtä lukuun ottamatta (josta ei ollut screeneriä), ja helmet olivat valitettavan harvassa. Kaikki leffat olivat ihan katsottavia, mutta monikaan ei sitten jäänyt mieleen näytöksen jälkeen. Kokeellisten lyhärien näytökset olivat nekin pääosin jotenkin tyhjää kikkailua, paitsi norjalaisen Inger Lise Hansenin upea Travelling Fields, joka herätti useammankin torkkujan katsomosta.

Musadokkareita oli tänä vuonna kiitettävän paljon: oli Lennonia, Lemmyä ja Creation Recordsia. Lemmystä mainittakoon, että ilmaantui se mille festarille hyvänsä ensi vuonna, se VAATII TEKSTITYKSEN. Lontoon ensi-illassa NFT1 oli täynnä brittiläistä rokkiväkeä; läsnä oli kuulemma mm. Thin Lizzyn ja Girlschoolin jäseniä. Silti monessa kohtauksessa Lemmyn mumistessa juttu meni englanninkielisiltäkin katsojilta välillä täysin ohi. Dokkarin rakenne myös vähän herpaantuu sen toisella puoliskolla, jolloin unohdutaan lavalle fiilistelemään Metallican kanssa, ja painopiste siirtyy vähän ontuvasti Lemmyn Los Angelesin -kodista kiertue-elämään, jota käydään Helsingissäkin ihmettelemässä. Kokonaisuutena leffa oli silti viihdyttävä, joskaan ei mitenkään syvälleluotaava katsaus herra Kilmisterin elämään. Q&A:ssa eräs vanha herra katsomosta - ilmeisesti Lemmyn nuoruudenkavereita - muuten huikkasi, että nimi Lemmy tuli miehen jatkuvasta pummaamisesta (Lemme a pound!).

Alan McGeen ulosanti elokuvassa Upside Down - The Story of Creation Records ei ollut sen selvempää, ja leffassa kuullaankin anekdootteja miehen Amerikan-valloituksesta, jota vaikeutti juurikin se, etteivät ihmiset ymmärtäneet hänen puheitaan. Juttuja riittää myös jatkuvasta pämppäämisestä ja pirin sun muun vetämisestä, ja onkin aika ihme, että McGee sai jossain välissä töitäkin tehtyä. Leffan ensi-iltaa oli ilmeisesti juhlittu tilanteen vaatimassa hengessä, koska ohjaaja Danny O'Connor oli seuraavan päivän näytöksessä hulvattoman huonossa hapessa. Mukanaan hänellä oli edesmenneen Ride-yhtyeen nokkamies Mark Gardener, joka oli säveltänyt musaa leffan ääniraidalle. Hetihän joku yleisöstä herkesi tenttaamaan, milloin Ride palaa yhteen. Moisia suunnitelmia ei kuulemma ole, Ride-faneille tiedoksi.

LENNONYC:n näytös meni harmikseni päällekkäin tärkeän networking-tilaisuuden kanssa, mutta ehdin nähdä leffasta ekat 20 minuuttia, mikä riitti vakuuttamaan minut sen mahtavuudesta. Yoko Ono oli kuulemma esittelemässä leffan ainakin sen toisessa näytöksessä, mutta minulta jäi tämä ihme näkemättä. Toivon näkeväni tämän dokumentin pian paremmalla ajalla.

Musiikkidokumenttien lisäksi katsoin myös mielenkiintoisen, mutta rakenteeltaan oudon hyppivää logiikkaa seuraavan dokumentin William S. Burroughsista, sekä Guilty Pleasures -nimisen dokumentin harlekiinikirjoja lukevista ihmisistä. Jälkimmäinen teilattiin mielestäni vähän perusteettomasti TimeOutissa merkityksettömänä höttönä. Minusta se kuvasi paikoin kovinkin osuvasti naispuolisten päähenkilöiden tietoista uppoutumista kiihkeän lemmen syövereihin vähemmän hohdokkaan arkielämän vastapainoksi, ja mielestäni oli ihanaa, että yksi elokuvan pariskunnista, elämän nurjiakin puolia nähneet Phil ja Shirley, saivat vaihteeksi maistaa glamouria dokumentin ensi-illassa. Näytöksessä oli paikalla myös itse Gill Sanderson, joka on myynyt 3,5 miljoonaa kirjaa ympäri maailman. Oikealta nimeltään hän on Roger, ja hän on yksi Britannian romanssikirjailijoiden liiton (sellainenkin liitto kuulkaa on) neljästä mieskirjailijasta. Mieslukijoitakin kuulemma löytyy Mills & Boonen postituslistalta, mutta kukaan heistä ei ollut kysyttäessä halunnut harrastustaan julkiseksi. Bongasin muuten lopputeksteistä YLE:n logon, joten tämä leffa tullee jossain vaiheessa Suomessakin ainakin telkusta.

Näin festareilla yhtä sun toista muutakin, joista saatan vielä kirjoittaa tuonnempana, vaan huomenna lähden Thorpe Parkiin hankkimaan vuoristoratafiksiäni.