Kirjoitanpa minäkin sitten vielä muutaman sanan viime viikolla järjestetyn Docpoint-festivaalin annista. Harmikseni minulla ei ollut kovinkaan montaa päivää aikaa paneutua festivaalin elokuvatarjontaan; kahden ja puolen päivän saldoksi jäi seitsemän elokuvanäytöstä, lukuisa mielenkiintoinen keskustelu sekä keskusteluja siivittänyt lukematon määrä vodkapaukkuja (joista kustakin kiitän asianosaisia, you know who you are). Seuraavassa vuodatus, joka on sisällöltään jo tuttu Coronassa seuraani perjantai-iltana eksyneille.
Ehdin perjantaina kämppikseni kuskaamana Lasipalatsille puoli seitsemän aikoihin illalla. Siinä vaiheessa useimmat vierasliput olivat jo menneet, mutta onnistuin saamaan lipun Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon festivaaleilta pokanneen Pekka Lehdon uusimpaan dokumenttiin Jaettu kaupunki. Olin etukäteen tietoinen dokumentista sen verran, että se käsittelisi parin viimeisen vuoden aikana Aamulehdessä näkyvästi polemisoituja Seppo "Sedu" Koskisen seikkailuja FC Hakan päärahoittajana. En pitänyt tätä pahana, koska olen vuosien varrella nähnyt monia vallan mainioita jalkapallodokumentteja, vaikka en itse lajia seuraakaan. Olin kuitenkin ennakko-oletuksissani väärässä sikäli, että elokuva ei keskittynytkään pelkästään jalkapalloon, vaan piirsi alle tunnin kestostaan huolimatta varsin kattavan kuvan monella tapaa kahtiajaetun kaupungin historiasta ja nykyisestä ahdingosta. Sen tarkemmin elokuvan sisältöä ruotimatta kerrottakoon, että siihen mahtuu niin (tahatontakin) huumoria, toivon ja epätoivon pilkahduksia kuin liikutuksen kyyneliäkin. Harvoin olen sitä mieltä, että elokuva olisi saanut olla pitempikin, mutta nyt siitä ei olisi ollut elokuvalle haittaa, päinvastoin. Mieleenpainuvien tarinoiden ja henkilöiden parissa olisi viihtynyt helposti vielä syventävät puoli tuntia.
Elokuvan jälkeen Lehto tuli paikalle vastaamaan kysymyksiin. Yleisöä vaikutti lähinnä kiinnostavan, miksi elokuva loppui siihen kuin loppui, koska tehtaitakin on taas avattu ja Hakan kohtalo jäi nyt epäselväksi. Lisäksi yleisössä ollut Raimo "Höyry" Häyrinen moitti sitä, ettei Hakan hiihtojaostoa mainittu lainkaan (itse en nähnyt tätä puutteena). Dokumentin iänikuiseen problematiikkaanhan kuuluu kysymys, milloin lopettaa kuvaukset, kun asioita tuppaa aina jäämään jollain tavoin avoimeksi. Mikään dokumentti ei voi olla täysin objektiivinen ja kaikenkattava selostus aiheestaan, vaan kyseessä on ohjaajan tai suuremman työryhmän näkemys. Kun kyseessä ovat vielä näinkin tuoreet asiat, on lisätietoja kaipaavan nykyaikana helppo niitä etsiä tai tästälähin jopa seurata tapahtumia tuoreeltaan mediasta.
Avasinhan sitten suuni minäkin, koska muistelin aikaisemmin viikolla Aamulehdestä lukeneeni, ettei Valkeakosken kaupunki ollut järin halukas tukemaan dokumentin tekemistä. Elokuvan nähneenä minun oli vaikea keksiä syytä moiselle, sillä kaupungin kuin kaupungin sietäisi olla kateellinen yhtä sisältörikkaasta portretista. Lehto kertoi seuraavaa: Elokuvassa toistuu kohtaus, jossa kesäteatterin ohjaaja Heikki Paavilainen ja Åke Lindmania esittänyt Ilkka Koivula soutelevat kanavan tienoilla ja turisevat syntyjä syviä. Tätä varten kaupungilta oli pyydetty lainaksi venettä. Vastaus: "Ei meillä ole venettä." Ei venettä? Muistakaa, älkää ikinä vaan joutuko veden varaan Valkeakoskella. Elokuvan valmistuttua kaupungilta oli tiedusteltu kiinnostusta erikoisnäytöksen järjestämiseen. Vastaus: "Ei meillä ole rahaa lähettää kahtasataa kutsua." Niin, onhan se paikallislehti ja Internetkin keksitty...
Tällainen asenne oli minusta ällistyttävä, etenkin kun tuoreessa muistissani oli, kuinka haastattelin Salla - Selling The Silence -dokumentin ohjaajaa Markku Tuurnaa Tampereen DocLoungessa joulukuussa. Dokumentin ensi-ilta oli Sallassa, ja siitä oli vieläpä järjestetty kolme ylimääräistä, täyteen pakattua ilmaisnäytöstä Sallan kunnanvirastolla. Elokuva antaa Sallasta kaikkea muuta kuin vetovoimaisen kuvan, ja silti kunnanjohtaja oli tullut ensi-illan jälkeen sanomaan ohjaajalle toiveikkaasti, että kenties joku haluaa sen nähtyään tulla katsomaan edes, kuinka köyhää Sallassa on. Lehdon tietojen mukaan kukaan Valkeakosken kaupungin edustaja ei ainakaan perjantaihin mennessä ollut edes vaivautunut Helsinkiin katsomaan Jaettua kaupunkia. Kuitutehtaan haju on siis korvattu norsunluutornista leijailevalla lemahduksella.
Ei silti, että Tamperekaan olisi elokuvatuotantojen suhteen kovin hyvin kunnostautunut, ainakaan vielä. Pirkanmaan elokuvakeskuksessa on viime vuoden aikana järjestetty aiheesta useampi keskustelutilaisuus, joihin sentään kaupungin edustajia on jopa tullut paikalle. Voi vain toivoa, että jossain vaiheessa kauniit sanat ja työryhmien väkertämiset johtavat konkreettisiin tekoihin.
keskiviikkona, helmikuuta 02, 2011
perjantaina, lokakuuta 29, 2010
Ahem. (Suomeksi: hönm.)
Filmifestivaali on siis tällä erää ohi, ja häslinki on ollut niin yltäkylläistä, etten ole ehtinyt kirjoittaa tänne mitään. Ehkä pieni yhteenveto on silti vielä paikallaan.
Lyhärinäytöksiä tuli katseltua kaikki yhtä lukuun ottamatta (josta ei ollut screeneriä), ja helmet olivat valitettavan harvassa. Kaikki leffat olivat ihan katsottavia, mutta monikaan ei sitten jäänyt mieleen näytöksen jälkeen. Kokeellisten lyhärien näytökset olivat nekin pääosin jotenkin tyhjää kikkailua, paitsi norjalaisen Inger Lise Hansenin upea Travelling Fields, joka herätti useammankin torkkujan katsomosta.
Musadokkareita oli tänä vuonna kiitettävän paljon: oli Lennonia, Lemmyä ja Creation Recordsia. Lemmystä mainittakoon, että ilmaantui se mille festarille hyvänsä ensi vuonna, se VAATII TEKSTITYKSEN. Lontoon ensi-illassa NFT1 oli täynnä brittiläistä rokkiväkeä; läsnä oli kuulemma mm. Thin Lizzyn ja Girlschoolin jäseniä. Silti monessa kohtauksessa Lemmyn mumistessa juttu meni englanninkielisiltäkin katsojilta välillä täysin ohi. Dokkarin rakenne myös vähän herpaantuu sen toisella puoliskolla, jolloin unohdutaan lavalle fiilistelemään Metallican kanssa, ja painopiste siirtyy vähän ontuvasti Lemmyn Los Angelesin -kodista kiertue-elämään, jota käydään Helsingissäkin ihmettelemässä. Kokonaisuutena leffa oli silti viihdyttävä, joskaan ei mitenkään syvälleluotaava katsaus herra Kilmisterin elämään. Q&A:ssa eräs vanha herra katsomosta - ilmeisesti Lemmyn nuoruudenkavereita - muuten huikkasi, että nimi Lemmy tuli miehen jatkuvasta pummaamisesta (Lemme a pound!).
Alan McGeen ulosanti elokuvassa Upside Down - The Story of Creation Records ei ollut sen selvempää, ja leffassa kuullaankin anekdootteja miehen Amerikan-valloituksesta, jota vaikeutti juurikin se, etteivät ihmiset ymmärtäneet hänen puheitaan. Juttuja riittää myös jatkuvasta pämppäämisestä ja pirin sun muun vetämisestä, ja onkin aika ihme, että McGee sai jossain välissä töitäkin tehtyä. Leffan ensi-iltaa oli ilmeisesti juhlittu tilanteen vaatimassa hengessä, koska ohjaaja Danny O'Connor oli seuraavan päivän näytöksessä hulvattoman huonossa hapessa. Mukanaan hänellä oli edesmenneen Ride-yhtyeen nokkamies Mark Gardener, joka oli säveltänyt musaa leffan ääniraidalle. Hetihän joku yleisöstä herkesi tenttaamaan, milloin Ride palaa yhteen. Moisia suunnitelmia ei kuulemma ole, Ride-faneille tiedoksi.
LENNONYC:n näytös meni harmikseni päällekkäin tärkeän networking-tilaisuuden kanssa, mutta ehdin nähdä leffasta ekat 20 minuuttia, mikä riitti vakuuttamaan minut sen mahtavuudesta. Yoko Ono oli kuulemma esittelemässä leffan ainakin sen toisessa näytöksessä, mutta minulta jäi tämä ihme näkemättä. Toivon näkeväni tämän dokumentin pian paremmalla ajalla.
Musiikkidokumenttien lisäksi katsoin myös mielenkiintoisen, mutta rakenteeltaan oudon hyppivää logiikkaa seuraavan dokumentin William S. Burroughsista, sekä Guilty Pleasures -nimisen dokumentin harlekiinikirjoja lukevista ihmisistä. Jälkimmäinen teilattiin mielestäni vähän perusteettomasti TimeOutissa merkityksettömänä höttönä. Minusta se kuvasi paikoin kovinkin osuvasti naispuolisten päähenkilöiden tietoista uppoutumista kiihkeän lemmen syövereihin vähemmän hohdokkaan arkielämän vastapainoksi, ja mielestäni oli ihanaa, että yksi elokuvan pariskunnista, elämän nurjiakin puolia nähneet Phil ja Shirley, saivat vaihteeksi maistaa glamouria dokumentin ensi-illassa. Näytöksessä oli paikalla myös itse Gill Sanderson, joka on myynyt 3,5 miljoonaa kirjaa ympäri maailman. Oikealta nimeltään hän on Roger, ja hän on yksi Britannian romanssikirjailijoiden liiton (sellainenkin liitto kuulkaa on) neljästä mieskirjailijasta. Mieslukijoitakin kuulemma löytyy Mills & Boonen postituslistalta, mutta kukaan heistä ei ollut kysyttäessä halunnut harrastustaan julkiseksi. Bongasin muuten lopputeksteistä YLE:n logon, joten tämä leffa tullee jossain vaiheessa Suomessakin ainakin telkusta.
Näin festareilla yhtä sun toista muutakin, joista saatan vielä kirjoittaa tuonnempana, vaan huomenna lähden Thorpe Parkiin hankkimaan vuoristoratafiksiäni.
Lyhärinäytöksiä tuli katseltua kaikki yhtä lukuun ottamatta (josta ei ollut screeneriä), ja helmet olivat valitettavan harvassa. Kaikki leffat olivat ihan katsottavia, mutta monikaan ei sitten jäänyt mieleen näytöksen jälkeen. Kokeellisten lyhärien näytökset olivat nekin pääosin jotenkin tyhjää kikkailua, paitsi norjalaisen Inger Lise Hansenin upea Travelling Fields, joka herätti useammankin torkkujan katsomosta.
Musadokkareita oli tänä vuonna kiitettävän paljon: oli Lennonia, Lemmyä ja Creation Recordsia. Lemmystä mainittakoon, että ilmaantui se mille festarille hyvänsä ensi vuonna, se VAATII TEKSTITYKSEN. Lontoon ensi-illassa NFT1 oli täynnä brittiläistä rokkiväkeä; läsnä oli kuulemma mm. Thin Lizzyn ja Girlschoolin jäseniä. Silti monessa kohtauksessa Lemmyn mumistessa juttu meni englanninkielisiltäkin katsojilta välillä täysin ohi. Dokkarin rakenne myös vähän herpaantuu sen toisella puoliskolla, jolloin unohdutaan lavalle fiilistelemään Metallican kanssa, ja painopiste siirtyy vähän ontuvasti Lemmyn Los Angelesin -kodista kiertue-elämään, jota käydään Helsingissäkin ihmettelemässä. Kokonaisuutena leffa oli silti viihdyttävä, joskaan ei mitenkään syvälleluotaava katsaus herra Kilmisterin elämään. Q&A:ssa eräs vanha herra katsomosta - ilmeisesti Lemmyn nuoruudenkavereita - muuten huikkasi, että nimi Lemmy tuli miehen jatkuvasta pummaamisesta (Lemme a pound!).
Alan McGeen ulosanti elokuvassa Upside Down - The Story of Creation Records ei ollut sen selvempää, ja leffassa kuullaankin anekdootteja miehen Amerikan-valloituksesta, jota vaikeutti juurikin se, etteivät ihmiset ymmärtäneet hänen puheitaan. Juttuja riittää myös jatkuvasta pämppäämisestä ja pirin sun muun vetämisestä, ja onkin aika ihme, että McGee sai jossain välissä töitäkin tehtyä. Leffan ensi-iltaa oli ilmeisesti juhlittu tilanteen vaatimassa hengessä, koska ohjaaja Danny O'Connor oli seuraavan päivän näytöksessä hulvattoman huonossa hapessa. Mukanaan hänellä oli edesmenneen Ride-yhtyeen nokkamies Mark Gardener, joka oli säveltänyt musaa leffan ääniraidalle. Hetihän joku yleisöstä herkesi tenttaamaan, milloin Ride palaa yhteen. Moisia suunnitelmia ei kuulemma ole, Ride-faneille tiedoksi.
LENNONYC:n näytös meni harmikseni päällekkäin tärkeän networking-tilaisuuden kanssa, mutta ehdin nähdä leffasta ekat 20 minuuttia, mikä riitti vakuuttamaan minut sen mahtavuudesta. Yoko Ono oli kuulemma esittelemässä leffan ainakin sen toisessa näytöksessä, mutta minulta jäi tämä ihme näkemättä. Toivon näkeväni tämän dokumentin pian paremmalla ajalla.
Musiikkidokumenttien lisäksi katsoin myös mielenkiintoisen, mutta rakenteeltaan oudon hyppivää logiikkaa seuraavan dokumentin William S. Burroughsista, sekä Guilty Pleasures -nimisen dokumentin harlekiinikirjoja lukevista ihmisistä. Jälkimmäinen teilattiin mielestäni vähän perusteettomasti TimeOutissa merkityksettömänä höttönä. Minusta se kuvasi paikoin kovinkin osuvasti naispuolisten päähenkilöiden tietoista uppoutumista kiihkeän lemmen syövereihin vähemmän hohdokkaan arkielämän vastapainoksi, ja mielestäni oli ihanaa, että yksi elokuvan pariskunnista, elämän nurjiakin puolia nähneet Phil ja Shirley, saivat vaihteeksi maistaa glamouria dokumentin ensi-illassa. Näytöksessä oli paikalla myös itse Gill Sanderson, joka on myynyt 3,5 miljoonaa kirjaa ympäri maailman. Oikealta nimeltään hän on Roger, ja hän on yksi Britannian romanssikirjailijoiden liiton (sellainenkin liitto kuulkaa on) neljästä mieskirjailijasta. Mieslukijoitakin kuulemma löytyy Mills & Boonen postituslistalta, mutta kukaan heistä ei ollut kysyttäessä halunnut harrastustaan julkiseksi. Bongasin muuten lopputeksteistä YLE:n logon, joten tämä leffa tullee jossain vaiheessa Suomessakin ainakin telkusta.
Näin festareilla yhtä sun toista muutakin, joista saatan vielä kirjoittaa tuonnempana, vaan huomenna lähden Thorpe Parkiin hankkimaan vuoristoratafiksiäni.
perjantaina, lokakuuta 22, 2010
Tersepä taas.
Matkablogini on siis avattu jälleen 6 vuoden tauon jälkeen, koska statuspäivitykseni tukkisivat facebook-seinäni alta aikayksikön, ja tällä tavoin häröilystäni voivat lukea vain ne ihmiset, joita se oikeasti kiinnostaa.
Eli. Tällä kertaa matkan aiheena on BFI London Film Festival, jolla kävin ensimmäistä kertaa toissa vuonna (mutta silloin minulla ei ollut nettiyhteyttä, jolla olisin päivittänyt blogia). Vuonna 2008 vietin festivaalilla sen ensimmäisen viikon ja tänä vuonna saavuin Lontooseen keskiviikkoiltana, kun festivaalista oli kulunut viikko.
Olin anonut tämän viikon vierasliput etukäteen, ja optimistisesti pyytänyt lipun myös keskiviikkoillalle. Malmin Timo oli hakenut vieraspassini etukäteen ja jättänyt sen hotellinsa respaan. Mutta tokikin Terravision juuttui ruuhkaan matkalla kaupunkiin ja, päästyäni vihdoin omaan hotelliini, tilanne vaati ensin laukkaamista Strandiin passia hakemaan ja sitten spurttia Leicester Squaren Vue-elokuvateatterille siinä toivossa, ettei lippuani oltu jo annettu pois. Onneksi näytös ei ollut loppuunmyyty, ja sain lippuni myöhästymisestä huolimatta.
Ensimmäinen näkemäni leffa oli Des filles en noir, jonka ohjaaja Jean-Paul Civeyrac oli paikalla näytöksessä. Civeyrac puhui ranskaksi, ja hänen tulkkinsa taisi olla ammattilaisen sijaan joku hätäisesti hommaan värvätty festarityöläinen. Puutteellisen ranskantaitoni vuoksi luotan silti tulkkeeseen, jonka mukaan Civeyrac sai idean elokuvaan lukuisista 80-luvulla Ranskassa tapahtuneista nuorten tyttöjen kaksoisitsemurhista, ja hän keräsi aiheesta lehtileikkeitä yli kymmenen vuotta. Elokuva kertoo itsemurhaa jo kerran yrittäneestä Noémiestä ja hänen sydänystävästään Priscillasta, jolla on lemmensuruja. Tytöt ihannoivat saksalaista romantiikkaa ja ilmoittavat koulussa Heinrich von Kleist-esitelmänsä jälkeen seuraavansa tämän esimerkkiä. Kuten elokuvissa yleensä, homma ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Ohjaaja ei halunnut elokuvasta mitään psykologista tai sosiologista analyysiä, vaan pyrki pikemminkin välittämään taitavien näyttelijöidensä kautta tietyn mielentilan. Siinä hän mielestäni onnistuikin, mutta vierustoverini sanoin: "Olihan se hyvä, mutta en välttämättä katsoisi sitä uudestaan."
Jatkakaamme torstaihin. Olin päättänyt panna turnauskestävyyteni koetukselle heti kättelyssä parilla kokeellisen lyhytelokuvan näytöksellä. Lusin ensimmäisen näytöksen läpi suuremmitta tuskitta, vaikka mietinkin, onko arkistomateriaalinen venyttäminen, vanuttaminen ja vemputus liian kulunut konsepti ollakseen enää "kokeellista elokuvaa".
Toisessa näytöksessä kollaasitaiteilija Lewis Klahr esitteli vuonna 2009 ja 2010 valmistuneita teoksiaan. Tässä näytöksessä huomasin ilokseni, ettei kokeellisen leffan ääniraidan tarvitse olla surinaa ja pörinää, vaan Klahrin kuvien taustalla soi mm. Velvet Underground ja Shangri-Las. Toisaalta en tainnut sitten enää kiinnittää pahemmin huomiota kuviin, kun jäin kuuntelemaan hyviä biisejä. Mutta Klahrin teokset luottavat paitsi elliptisyyteen myös toistoon: sama matsku näytettiin useamman kerran eri äänimaisemalla, ja toisessa teoksessa Mary Weissin ääni kaikuu kahden erilaisen kuvamateriaalin taustalla. Vallan mielenkiintoista.
Ennen viimeistä näytöstä vaelsin sponsori-Jameson kädessä BFI Galleryyn katsomaan Julian Rosefeldtin installaatiota American Night, ja kuulkaas!!! Päivän kohokohta oli tässä. Kyseessä oli ihan mieletön viiden valkokankaan installaatio, joka ensi silmäyksellä näyttää kertovan Villistä Lännestä, mutta avautuukin sitten ihan muihin ulottuvuuksiin. Ehdin katsoa teosta vartin, ja melkein harmitti, kun piti lähteä seuraavaan näytökseen. Aion taatusti palata paikalle jo tänään.
Kuvittelin välttäväni festivaalin punaisen maton pöhinät keskittymällä lyhärinäytöksiin, mutta väärässä olin. Viimeinen näytös nimittäin sisälsi näyttelijä Rupert Friendin esikoisohjauksen, jota tähdittämään hän oli värvännyt tyttöystävänsä Keira Knightleyn sekä Colin Firthin, jonka rinnalla hän näytteli The Last Legionissa. Juorulehdet kiirehtivät tunnin sisällä kertomaan netissä, ettei Keira tullut poikaystävänsä näytökseen, koska oli huonovointinen. Ounastelen pikemminkin, että pari halusi vain minimoida paparazzihässäkkää. Enemmänkin ihmettelen sitä, että kun muut paikalla olevat ohjaajat sanoivat normaalit alkuluritukset, Friend ei sanonut sanaakaan vaan ojensi mikrofonin Tom Misonille, joka näyttelee lyhärissä Knightleyn siippaa. En muuten tunnistanut Friendiä aluksi lainkaan, ja hän on livenä aika mitättömän näköinen. Mison taas on sarjassamme "sietämättömän nätti", ja piti vähän googlata hotellilla, ennen kuin muistin, että hän esitti herra Bingleytä Lost in Austenissa. Itse leffa oli ihan katsottava, mutta sen kantava voima oli Firthin roolisuoritus eikä niinkään Friendin ohjaus. Enkä sano tätä Darcy-fanina, sillä tästä roolista on romanttinen sankaruus kaukana.
Näytös kokonaisuudessan koostui ihan kelpo pätkistä, mutta muiden ylitse nousi Amy Grappellin ohjaama dokumentti Quadrangle, joka kertoo vähän epäsovinnaisemmasta perhe-elämästä kahden henkilön toisiinsa limittyviin kertomuksiin nojautuen.
Vaan tänään on vuorossa lisää kokeellista elokuvaa, restauroitu klassikko ja dokumentti harlekiinikirjoista. Kerron sitten niistä, jahka ehdin / jaksan.
Eli. Tällä kertaa matkan aiheena on BFI London Film Festival, jolla kävin ensimmäistä kertaa toissa vuonna (mutta silloin minulla ei ollut nettiyhteyttä, jolla olisin päivittänyt blogia). Vuonna 2008 vietin festivaalilla sen ensimmäisen viikon ja tänä vuonna saavuin Lontooseen keskiviikkoiltana, kun festivaalista oli kulunut viikko.
Olin anonut tämän viikon vierasliput etukäteen, ja optimistisesti pyytänyt lipun myös keskiviikkoillalle. Malmin Timo oli hakenut vieraspassini etukäteen ja jättänyt sen hotellinsa respaan. Mutta tokikin Terravision juuttui ruuhkaan matkalla kaupunkiin ja, päästyäni vihdoin omaan hotelliini, tilanne vaati ensin laukkaamista Strandiin passia hakemaan ja sitten spurttia Leicester Squaren Vue-elokuvateatterille siinä toivossa, ettei lippuani oltu jo annettu pois. Onneksi näytös ei ollut loppuunmyyty, ja sain lippuni myöhästymisestä huolimatta.
Ensimmäinen näkemäni leffa oli Des filles en noir, jonka ohjaaja Jean-Paul Civeyrac oli paikalla näytöksessä. Civeyrac puhui ranskaksi, ja hänen tulkkinsa taisi olla ammattilaisen sijaan joku hätäisesti hommaan värvätty festarityöläinen. Puutteellisen ranskantaitoni vuoksi luotan silti tulkkeeseen, jonka mukaan Civeyrac sai idean elokuvaan lukuisista 80-luvulla Ranskassa tapahtuneista nuorten tyttöjen kaksoisitsemurhista, ja hän keräsi aiheesta lehtileikkeitä yli kymmenen vuotta. Elokuva kertoo itsemurhaa jo kerran yrittäneestä Noémiestä ja hänen sydänystävästään Priscillasta, jolla on lemmensuruja. Tytöt ihannoivat saksalaista romantiikkaa ja ilmoittavat koulussa Heinrich von Kleist-esitelmänsä jälkeen seuraavansa tämän esimerkkiä. Kuten elokuvissa yleensä, homma ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Ohjaaja ei halunnut elokuvasta mitään psykologista tai sosiologista analyysiä, vaan pyrki pikemminkin välittämään taitavien näyttelijöidensä kautta tietyn mielentilan. Siinä hän mielestäni onnistuikin, mutta vierustoverini sanoin: "Olihan se hyvä, mutta en välttämättä katsoisi sitä uudestaan."
Jatkakaamme torstaihin. Olin päättänyt panna turnauskestävyyteni koetukselle heti kättelyssä parilla kokeellisen lyhytelokuvan näytöksellä. Lusin ensimmäisen näytöksen läpi suuremmitta tuskitta, vaikka mietinkin, onko arkistomateriaalinen venyttäminen, vanuttaminen ja vemputus liian kulunut konsepti ollakseen enää "kokeellista elokuvaa".
Toisessa näytöksessä kollaasitaiteilija Lewis Klahr esitteli vuonna 2009 ja 2010 valmistuneita teoksiaan. Tässä näytöksessä huomasin ilokseni, ettei kokeellisen leffan ääniraidan tarvitse olla surinaa ja pörinää, vaan Klahrin kuvien taustalla soi mm. Velvet Underground ja Shangri-Las. Toisaalta en tainnut sitten enää kiinnittää pahemmin huomiota kuviin, kun jäin kuuntelemaan hyviä biisejä. Mutta Klahrin teokset luottavat paitsi elliptisyyteen myös toistoon: sama matsku näytettiin useamman kerran eri äänimaisemalla, ja toisessa teoksessa Mary Weissin ääni kaikuu kahden erilaisen kuvamateriaalin taustalla. Vallan mielenkiintoista.
Ennen viimeistä näytöstä vaelsin sponsori-Jameson kädessä BFI Galleryyn katsomaan Julian Rosefeldtin installaatiota American Night, ja kuulkaas!!! Päivän kohokohta oli tässä. Kyseessä oli ihan mieletön viiden valkokankaan installaatio, joka ensi silmäyksellä näyttää kertovan Villistä Lännestä, mutta avautuukin sitten ihan muihin ulottuvuuksiin. Ehdin katsoa teosta vartin, ja melkein harmitti, kun piti lähteä seuraavaan näytökseen. Aion taatusti palata paikalle jo tänään.
Kuvittelin välttäväni festivaalin punaisen maton pöhinät keskittymällä lyhärinäytöksiin, mutta väärässä olin. Viimeinen näytös nimittäin sisälsi näyttelijä Rupert Friendin esikoisohjauksen, jota tähdittämään hän oli värvännyt tyttöystävänsä Keira Knightleyn sekä Colin Firthin, jonka rinnalla hän näytteli The Last Legionissa. Juorulehdet kiirehtivät tunnin sisällä kertomaan netissä, ettei Keira tullut poikaystävänsä näytökseen, koska oli huonovointinen. Ounastelen pikemminkin, että pari halusi vain minimoida paparazzihässäkkää. Enemmänkin ihmettelen sitä, että kun muut paikalla olevat ohjaajat sanoivat normaalit alkuluritukset, Friend ei sanonut sanaakaan vaan ojensi mikrofonin Tom Misonille, joka näyttelee lyhärissä Knightleyn siippaa. En muuten tunnistanut Friendiä aluksi lainkaan, ja hän on livenä aika mitättömän näköinen. Mison taas on sarjassamme "sietämättömän nätti", ja piti vähän googlata hotellilla, ennen kuin muistin, että hän esitti herra Bingleytä Lost in Austenissa. Itse leffa oli ihan katsottava, mutta sen kantava voima oli Firthin roolisuoritus eikä niinkään Friendin ohjaus. Enkä sano tätä Darcy-fanina, sillä tästä roolista on romanttinen sankaruus kaukana.
Näytös kokonaisuudessan koostui ihan kelpo pätkistä, mutta muiden ylitse nousi Amy Grappellin ohjaama dokumentti Quadrangle, joka kertoo vähän epäsovinnaisemmasta perhe-elämästä kahden henkilön toisiinsa limittyviin kertomuksiin nojautuen.
Vaan tänään on vuorossa lisää kokeellista elokuvaa, restauroitu klassikko ja dokumentti harlekiinikirjoista. Kerron sitten niistä, jahka ehdin / jaksan.
perjantaina, marraskuuta 24, 2006
Apdeittiä apdeittiä.
Olen ollut kauan hiljaa blogirintamalla.
Syitä on moninaisia, mm. tylsä elämä, ahdistus ja paljon kirjoittamista vaativat kurssit. Kurssit ovat nyt päättymässä ja olenpa saanut kehujakin raapustuksistani. Ehkä laitan lisäeditoinnin jälkeen niistä jonkin tännekin ihmisten kiusaksi.
Suureksi osaksi rahahuolista johtunut ahdistuskin on nyt helpottamassa.
Pitkän kärvistelyn jälkeen Liina sai nimittäin töitä! Ja vielä alan töitä!
Voin siis tästä viikosta lähtien tituleerata itseäni opiskelijan lisäksi (tai jopa sijasta) freelance-kääntäjäksi. Kuulostaa hienolta... Sain ensimmäisen toimeksiantoni eilen ja urakoin sen päivässä valmiiksi lisätöiden toivossa. Mutta ah, kun amerikkalaiset viettävät kiitospäivää, niin eihän siellä ole toimistolla ketään nopeaa toimintaani ihastelemassa. Mutta ehkä korvaus tästä ehtii jo seuraavaan palkkapäivään, kun veronpalautuskin menee opintolainan koronlyhennykseen...
Ja haluaisin vielä tunnustuksen siltä taholta, joka on tehnyt minulle jäynän.
Sain nimittäin tänään MacDonaldsilta postia. (En ole ko. lafkassa käynyt vuosiin.) Siinä onniteltiin syntymäpäiväni johdosta (joka oli kaksi kuukautta sitten) ja mukana oli lahjakortti, jolla saa ilmaisen Happy Meal -aterian. Niin, minähän täytin vasta 30 vuotta, eli kohderyhmässä ollaan...
Vompattini voi vallan paksusti. Sairauden myötä kisulta hävisi kaikenlainen nirsoilu ruoan suhteen, ja nykyisin hän yrittää jatkuvasti puijata kämppiksiäni antamaan toisistaan tietämättä ruokaa. Kauniilla silmillä pääsee pitkälle.
Syitä on moninaisia, mm. tylsä elämä, ahdistus ja paljon kirjoittamista vaativat kurssit. Kurssit ovat nyt päättymässä ja olenpa saanut kehujakin raapustuksistani. Ehkä laitan lisäeditoinnin jälkeen niistä jonkin tännekin ihmisten kiusaksi.
Suureksi osaksi rahahuolista johtunut ahdistuskin on nyt helpottamassa.
Pitkän kärvistelyn jälkeen Liina sai nimittäin töitä! Ja vielä alan töitä!
Voin siis tästä viikosta lähtien tituleerata itseäni opiskelijan lisäksi (tai jopa sijasta) freelance-kääntäjäksi. Kuulostaa hienolta... Sain ensimmäisen toimeksiantoni eilen ja urakoin sen päivässä valmiiksi lisätöiden toivossa. Mutta ah, kun amerikkalaiset viettävät kiitospäivää, niin eihän siellä ole toimistolla ketään nopeaa toimintaani ihastelemassa. Mutta ehkä korvaus tästä ehtii jo seuraavaan palkkapäivään, kun veronpalautuskin menee opintolainan koronlyhennykseen...
Ja haluaisin vielä tunnustuksen siltä taholta, joka on tehnyt minulle jäynän.
Sain nimittäin tänään MacDonaldsilta postia. (En ole ko. lafkassa käynyt vuosiin.) Siinä onniteltiin syntymäpäiväni johdosta (joka oli kaksi kuukautta sitten) ja mukana oli lahjakortti, jolla saa ilmaisen Happy Meal -aterian. Niin, minähän täytin vasta 30 vuotta, eli kohderyhmässä ollaan...
Vompattini voi vallan paksusti. Sairauden myötä kisulta hävisi kaikenlainen nirsoilu ruoan suhteen, ja nykyisin hän yrittää jatkuvasti puijata kämppiksiäni antamaan toisistaan tietämättä ruokaa. Kauniilla silmillä pääsee pitkälle.
maanantaina, syyskuuta 18, 2006
Suuri säikähdys.
Viikonloppureissuni Helsinkiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalille meni vallan myttyyn, sillä lauantaina sain kämppikseltä soiton, että rakas vomppani oli sairastunut. Muruseni oli oksennellut taukoamatta perjantai-illasta lähtien, ja lauantaina oksennuksesta löytyi jopa verta. Ohjeistin kämppistä ottamaan välittömästi yhteyttä päivystävään eläinlääkäriin ja jäin sydän syrjälläni odottamaan puhelinsoittoa. Onneksi lääkärin määräämät tropit auttoivat sunnuntaihin mennessä, mutta palasin kuitenkin Tampereelle päivän etuajassa yrjöpossuani hoivaamaan. Onneksi hän vaikuttaa nyt jo tervehtyneen ja syökin taas hyvällä ruokahalulla.
Tapaus toi elävästi mieleeni kuuden vuoden takaiset muistot, jolloin rakas kisuni Mimmi kuoli. En silloin voinut työasioiden vuoksi olla Mimmin luona, mikä tuntui todella kamalalta. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos Murulle olisi käynyt pahemmin Helsingissä ollessani.
Huhut ovat muuten tosia; siirryn keskiviikkona uudelle vuosikymmenelle. Syntymäpäivän ilta kuluu dj-hommissa Tamyn kaupunkisuunnistusbileissä Yo-talolla. Tänne minua saa tulla onnittelemaan tai lohduttamaan, riippuu näkökannasta.
Tapaus toi elävästi mieleeni kuuden vuoden takaiset muistot, jolloin rakas kisuni Mimmi kuoli. En silloin voinut työasioiden vuoksi olla Mimmin luona, mikä tuntui todella kamalalta. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos Murulle olisi käynyt pahemmin Helsingissä ollessani.
Huhut ovat muuten tosia; siirryn keskiviikkona uudelle vuosikymmenelle. Syntymäpäivän ilta kuluu dj-hommissa Tamyn kaupunkisuunnistusbileissä Yo-talolla. Tänne minua saa tulla onnittelemaan tai lohduttamaan, riippuu näkökannasta.
tiistaina, syyskuuta 05, 2006
Asiat,
joita kaipasin Suomesta Lontoossa ollessani:
- Torkkuisa vompatti. Tietenkin.
- Puhtaat, toimivat vessat (jotka eivät vie 10000 litraa vettä per huuhtelu).
- Vesihanat, joista tulee sekä kuumaa että kylmää vettä; tai jopa lämmintä, jos vaikka semmoista jostain syystä halajaa esim. pestäkseen kädet vessassa käynnin jälkeen...
- Astioiden kuivauskaapit. Tässä on nyt hyvä markkinarako sössitty.
- Jätteiden lajitteluastiat. Ja ekologinen omatunto yleensäkin.
- Kävelyetäisyys. Sitä ei kaipaa, ennen kuin sen menettää.
- Lempisushipaikkani ja -nuudelibaarini (ei ole siis enää Charing Cross Roadilla vaan Old Compton Streetillä ja Queenswaylla on toinen).
- Candy Box, Bedrock, Afterskool ja Collide-a-scope; sekä kaikki ne muut hippamestat, joihin en ehtinyt/jaksanut raahautua.
- Kauniit pojat edellämainituissa hippamestoissa.
- Levykaupat, joissa on joka toinen viikko ale.
- Supermarkettien ja Bootsin "reduced to clear" -hyllyt. Niistä löysi vaikka mitä!
- TV-kanavat, joista tulee päivällä muutakin kuin chattia tai ringalingiä.
tiistaina, elokuuta 22, 2006
Jälkikirjoituksia osa 1: Soittolista
Alla lista biiseistä, jotka ovat soineet päässäni luupilla kotiutumisen jälkeen. Valitettavasti vain päässäni, koska rahaa ei ollut levyjen ostoon (paitsi Peachesin promosinkun löysin Oxfamin kirppikseltä punnalla).
The Pipettes: Pull Shapes
Primal Scream: Dolls
Peaches: Downtown
Justice Vs. Simian: We Are Your Friends
Nina Simone v Groovefinder: Ain't Got No / I Got Life
Kasabian: Empire
Automatic: Monster
ja, uskokaa tai älkää:
Justin Timberlake: Sexy Back
Näistä saapi jotain aavistusta minkälaisissa baareissa on tullut Lontoossa luuhattua. Mutta siitä kenties myöhemmin.
The Pipettes: Pull Shapes
Primal Scream: Dolls
Peaches: Downtown
Justice Vs. Simian: We Are Your Friends
Nina Simone v Groovefinder: Ain't Got No / I Got Life
Kasabian: Empire
Automatic: Monster
ja, uskokaa tai älkää:
Justin Timberlake: Sexy Back
Näistä saapi jotain aavistusta minkälaisissa baareissa on tullut Lontoossa luuhattua. Mutta siitä kenties myöhemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)