Docpointista iltaa.

Kirjoitanpa minäkin sitten vielä muutaman sanan viime viikolla järjestetyn Docpoint-festivaalin annista. Harmikseni minulla ei ollut kovinkaan montaa päivää aikaa paneutua festivaalin elokuvatarjontaan; kahden ja puolen päivän saldoksi jäi seitsemän elokuvanäytöstä, lukuisa mielenkiintoinen keskustelu sekä keskusteluja siivittänyt lukematon määrä vodkapaukkuja (joista kustakin kiitän asianosaisia, you know who you are). Seuraavassa vuodatus, joka on sisällöltään jo tuttu Coronassa seuraani perjantai-iltana eksyneille.

Ehdin perjantaina kämppikseni kuskaamana Lasipalatsille puoli seitsemän aikoihin illalla. Siinä vaiheessa useimmat vierasliput olivat jo menneet, mutta onnistuin saamaan lipun Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon festivaaleilta pokanneen Pekka Lehdon uusimpaan dokumenttiin Jaettu kaupunki. Olin etukäteen tietoinen dokumentista sen verran, että se käsittelisi parin viimeisen vuoden aikana Aamulehdessä näkyvästi polemisoituja Seppo "Sedu" Koskisen seikkailuja FC Hakan päärahoittajana. En pitänyt tätä pahana, koska olen vuosien varrella nähnyt monia vallan mainioita jalkapallodokumentteja, vaikka en itse lajia seuraakaan. Olin kuitenkin ennakko-oletuksissani väärässä sikäli, että elokuva ei keskittynytkään pelkästään jalkapalloon, vaan piirsi alle tunnin kestostaan huolimatta varsin kattavan kuvan monella tapaa kahtiajaetun kaupungin historiasta ja nykyisestä ahdingosta. Sen tarkemmin elokuvan sisältöä ruotimatta kerrottakoon, että siihen mahtuu niin (tahatontakin) huumoria, toivon ja epätoivon pilkahduksia kuin liikutuksen kyyneliäkin. Harvoin olen sitä mieltä, että elokuva olisi saanut olla pitempikin, mutta nyt siitä ei olisi ollut elokuvalle haittaa, päinvastoin. Mieleenpainuvien tarinoiden ja henkilöiden parissa olisi viihtynyt helposti vielä syventävät puoli tuntia.

Elokuvan jälkeen Lehto tuli paikalle vastaamaan kysymyksiin. Yleisöä vaikutti lähinnä kiinnostavan, miksi elokuva loppui siihen kuin loppui, koska tehtaitakin on taas avattu ja Hakan kohtalo jäi nyt epäselväksi. Lisäksi yleisössä ollut Raimo "Höyry" Häyrinen moitti sitä, ettei Hakan hiihtojaostoa mainittu lainkaan (itse en nähnyt tätä puutteena). Dokumentin iänikuiseen problematiikkaanhan kuuluu kysymys, milloin lopettaa kuvaukset, kun asioita tuppaa aina jäämään jollain tavoin avoimeksi. Mikään dokumentti ei voi olla täysin objektiivinen ja kaikenkattava selostus aiheestaan, vaan kyseessä on ohjaajan tai suuremman työryhmän näkemys. Kun kyseessä ovat vielä näinkin tuoreet asiat, on lisätietoja kaipaavan nykyaikana helppo niitä etsiä tai tästälähin jopa seurata tapahtumia tuoreeltaan mediasta.

Avasinhan sitten suuni minäkin, koska muistelin aikaisemmin viikolla Aamulehdestä lukeneeni, ettei Valkeakosken kaupunki ollut järin halukas tukemaan dokumentin tekemistä. Elokuvan nähneenä minun oli vaikea keksiä syytä moiselle, sillä kaupungin kuin kaupungin sietäisi olla kateellinen yhtä sisältörikkaasta portretista. Lehto kertoi seuraavaa: Elokuvassa toistuu kohtaus, jossa kesäteatterin ohjaaja Heikki Paavilainen ja Åke Lindmania esittänyt Ilkka Koivula soutelevat kanavan tienoilla ja turisevat syntyjä syviä. Tätä varten kaupungilta oli pyydetty lainaksi venettä. Vastaus: "Ei meillä ole venettä." Ei venettä? Muistakaa, älkää ikinä vaan joutuko veden varaan Valkeakoskella. Elokuvan valmistuttua kaupungilta oli tiedusteltu kiinnostusta erikoisnäytöksen järjestämiseen. Vastaus: "Ei meillä ole rahaa lähettää kahtasataa kutsua." Niin, onhan se paikallislehti ja Internetkin keksitty...

Tällainen asenne oli minusta ällistyttävä, etenkin kun tuoreessa muistissani oli, kuinka haastattelin Salla - Selling The Silence -dokumentin ohjaajaa Markku Tuurnaa Tampereen DocLoungessa joulukuussa.  Dokumentin ensi-ilta oli Sallassa, ja siitä oli vieläpä järjestetty kolme ylimääräistä, täyteen pakattua ilmaisnäytöstä Sallan kunnanvirastolla. Elokuva antaa Sallasta kaikkea muuta kuin vetovoimaisen kuvan, ja silti kunnanjohtaja oli tullut ensi-illan jälkeen sanomaan ohjaajalle toiveikkaasti, että kenties joku haluaa sen nähtyään tulla katsomaan edes, kuinka köyhää Sallassa on. Lehdon tietojen mukaan kukaan Valkeakosken kaupungin edustaja ei ainakaan perjantaihin mennessä ollut edes vaivautunut Helsinkiin katsomaan Jaettua kaupunkia. Kuitutehtaan haju on siis korvattu norsunluutornista leijailevalla lemahduksella.

Ei silti, että Tamperekaan olisi elokuvatuotantojen suhteen kovin hyvin kunnostautunut, ainakaan vielä. Pirkanmaan elokuvakeskuksessa on viime vuoden aikana järjestetty aiheesta useampi keskustelutilaisuus, joihin sentään kaupungin edustajia on jopa tullut paikalle. Voi vain toivoa, että jossain vaiheessa kauniit sanat ja työryhmien väkertämiset johtavat konkreettisiin tekoihin.