Filmifestivaali on siis tällä erää ohi, ja häslinki on ollut niin yltäkylläistä, etten ole ehtinyt kirjoittaa tänne mitään. Ehkä pieni yhteenveto on silti vielä paikallaan.
Lyhärinäytöksiä tuli katseltua kaikki yhtä lukuun ottamatta (josta ei ollut screeneriä), ja helmet olivat valitettavan harvassa. Kaikki leffat olivat ihan katsottavia, mutta monikaan ei sitten jäänyt mieleen näytöksen jälkeen. Kokeellisten lyhärien näytökset olivat nekin pääosin jotenkin tyhjää kikkailua, paitsi norjalaisen Inger Lise Hansenin upea Travelling Fields, joka herätti useammankin torkkujan katsomosta.
Musadokkareita oli tänä vuonna kiitettävän paljon: oli Lennonia, Lemmyä ja Creation Recordsia. Lemmystä mainittakoon, että ilmaantui se mille festarille hyvänsä ensi vuonna, se VAATII TEKSTITYKSEN. Lontoon ensi-illassa NFT1 oli täynnä brittiläistä rokkiväkeä; läsnä oli kuulemma mm. Thin Lizzyn ja Girlschoolin jäseniä. Silti monessa kohtauksessa Lemmyn mumistessa juttu meni englanninkielisiltäkin katsojilta välillä täysin ohi. Dokkarin rakenne myös vähän herpaantuu sen toisella puoliskolla, jolloin unohdutaan lavalle fiilistelemään Metallican kanssa, ja painopiste siirtyy vähän ontuvasti Lemmyn Los Angelesin -kodista kiertue-elämään, jota käydään Helsingissäkin ihmettelemässä. Kokonaisuutena leffa oli silti viihdyttävä, joskaan ei mitenkään syvälleluotaava katsaus herra Kilmisterin elämään. Q&A:ssa eräs vanha herra katsomosta - ilmeisesti Lemmyn nuoruudenkavereita - muuten huikkasi, että nimi Lemmy tuli miehen jatkuvasta pummaamisesta (Lemme a pound!).
Alan McGeen ulosanti elokuvassa Upside Down - The Story of Creation Records ei ollut sen selvempää, ja leffassa kuullaankin anekdootteja miehen Amerikan-valloituksesta, jota vaikeutti juurikin se, etteivät ihmiset ymmärtäneet hänen puheitaan. Juttuja riittää myös jatkuvasta pämppäämisestä ja pirin sun muun vetämisestä, ja onkin aika ihme, että McGee sai jossain välissä töitäkin tehtyä. Leffan ensi-iltaa oli ilmeisesti juhlittu tilanteen vaatimassa hengessä, koska ohjaaja Danny O'Connor oli seuraavan päivän näytöksessä hulvattoman huonossa hapessa. Mukanaan hänellä oli edesmenneen Ride-yhtyeen nokkamies Mark Gardener, joka oli säveltänyt musaa leffan ääniraidalle. Hetihän joku yleisöstä herkesi tenttaamaan, milloin Ride palaa yhteen. Moisia suunnitelmia ei kuulemma ole, Ride-faneille tiedoksi.
LENNONYC:n näytös meni harmikseni päällekkäin tärkeän networking-tilaisuuden kanssa, mutta ehdin nähdä leffasta ekat 20 minuuttia, mikä riitti vakuuttamaan minut sen mahtavuudesta. Yoko Ono oli kuulemma esittelemässä leffan ainakin sen toisessa näytöksessä, mutta minulta jäi tämä ihme näkemättä. Toivon näkeväni tämän dokumentin pian paremmalla ajalla.
Musiikkidokumenttien lisäksi katsoin myös mielenkiintoisen, mutta rakenteeltaan oudon hyppivää logiikkaa seuraavan dokumentin William S. Burroughsista, sekä Guilty Pleasures -nimisen dokumentin harlekiinikirjoja lukevista ihmisistä. Jälkimmäinen teilattiin mielestäni vähän perusteettomasti TimeOutissa merkityksettömänä höttönä. Minusta se kuvasi paikoin kovinkin osuvasti naispuolisten päähenkilöiden tietoista uppoutumista kiihkeän lemmen syövereihin vähemmän hohdokkaan arkielämän vastapainoksi, ja mielestäni oli ihanaa, että yksi elokuvan pariskunnista, elämän nurjiakin puolia nähneet Phil ja Shirley, saivat vaihteeksi maistaa glamouria dokumentin ensi-illassa. Näytöksessä oli paikalla myös itse Gill Sanderson, joka on myynyt 3,5 miljoonaa kirjaa ympäri maailman. Oikealta nimeltään hän on Roger, ja hän on yksi Britannian romanssikirjailijoiden liiton (sellainenkin liitto kuulkaa on) neljästä mieskirjailijasta. Mieslukijoitakin kuulemma löytyy Mills & Boonen postituslistalta, mutta kukaan heistä ei ollut kysyttäessä halunnut harrastustaan julkiseksi. Bongasin muuten lopputeksteistä YLE:n logon, joten tämä leffa tullee jossain vaiheessa Suomessakin ainakin telkusta.
Näin festareilla yhtä sun toista muutakin, joista saatan vielä kirjoittaa tuonnempana, vaan huomenna lähden Thorpe Parkiin hankkimaan vuoristoratafiksiäni.
perjantaina, lokakuuta 29, 2010
perjantaina, lokakuuta 22, 2010
Tersepä taas.
Matkablogini on siis avattu jälleen 6 vuoden tauon jälkeen, koska statuspäivitykseni tukkisivat facebook-seinäni alta aikayksikön, ja tällä tavoin häröilystäni voivat lukea vain ne ihmiset, joita se oikeasti kiinnostaa.
Eli. Tällä kertaa matkan aiheena on BFI London Film Festival, jolla kävin ensimmäistä kertaa toissa vuonna (mutta silloin minulla ei ollut nettiyhteyttä, jolla olisin päivittänyt blogia). Vuonna 2008 vietin festivaalilla sen ensimmäisen viikon ja tänä vuonna saavuin Lontooseen keskiviikkoiltana, kun festivaalista oli kulunut viikko.
Olin anonut tämän viikon vierasliput etukäteen, ja optimistisesti pyytänyt lipun myös keskiviikkoillalle. Malmin Timo oli hakenut vieraspassini etukäteen ja jättänyt sen hotellinsa respaan. Mutta tokikin Terravision juuttui ruuhkaan matkalla kaupunkiin ja, päästyäni vihdoin omaan hotelliini, tilanne vaati ensin laukkaamista Strandiin passia hakemaan ja sitten spurttia Leicester Squaren Vue-elokuvateatterille siinä toivossa, ettei lippuani oltu jo annettu pois. Onneksi näytös ei ollut loppuunmyyty, ja sain lippuni myöhästymisestä huolimatta.
Ensimmäinen näkemäni leffa oli Des filles en noir, jonka ohjaaja Jean-Paul Civeyrac oli paikalla näytöksessä. Civeyrac puhui ranskaksi, ja hänen tulkkinsa taisi olla ammattilaisen sijaan joku hätäisesti hommaan värvätty festarityöläinen. Puutteellisen ranskantaitoni vuoksi luotan silti tulkkeeseen, jonka mukaan Civeyrac sai idean elokuvaan lukuisista 80-luvulla Ranskassa tapahtuneista nuorten tyttöjen kaksoisitsemurhista, ja hän keräsi aiheesta lehtileikkeitä yli kymmenen vuotta. Elokuva kertoo itsemurhaa jo kerran yrittäneestä Noémiestä ja hänen sydänystävästään Priscillasta, jolla on lemmensuruja. Tytöt ihannoivat saksalaista romantiikkaa ja ilmoittavat koulussa Heinrich von Kleist-esitelmänsä jälkeen seuraavansa tämän esimerkkiä. Kuten elokuvissa yleensä, homma ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Ohjaaja ei halunnut elokuvasta mitään psykologista tai sosiologista analyysiä, vaan pyrki pikemminkin välittämään taitavien näyttelijöidensä kautta tietyn mielentilan. Siinä hän mielestäni onnistuikin, mutta vierustoverini sanoin: "Olihan se hyvä, mutta en välttämättä katsoisi sitä uudestaan."
Jatkakaamme torstaihin. Olin päättänyt panna turnauskestävyyteni koetukselle heti kättelyssä parilla kokeellisen lyhytelokuvan näytöksellä. Lusin ensimmäisen näytöksen läpi suuremmitta tuskitta, vaikka mietinkin, onko arkistomateriaalinen venyttäminen, vanuttaminen ja vemputus liian kulunut konsepti ollakseen enää "kokeellista elokuvaa".
Toisessa näytöksessä kollaasitaiteilija Lewis Klahr esitteli vuonna 2009 ja 2010 valmistuneita teoksiaan. Tässä näytöksessä huomasin ilokseni, ettei kokeellisen leffan ääniraidan tarvitse olla surinaa ja pörinää, vaan Klahrin kuvien taustalla soi mm. Velvet Underground ja Shangri-Las. Toisaalta en tainnut sitten enää kiinnittää pahemmin huomiota kuviin, kun jäin kuuntelemaan hyviä biisejä. Mutta Klahrin teokset luottavat paitsi elliptisyyteen myös toistoon: sama matsku näytettiin useamman kerran eri äänimaisemalla, ja toisessa teoksessa Mary Weissin ääni kaikuu kahden erilaisen kuvamateriaalin taustalla. Vallan mielenkiintoista.
Ennen viimeistä näytöstä vaelsin sponsori-Jameson kädessä BFI Galleryyn katsomaan Julian Rosefeldtin installaatiota American Night, ja kuulkaas!!! Päivän kohokohta oli tässä. Kyseessä oli ihan mieletön viiden valkokankaan installaatio, joka ensi silmäyksellä näyttää kertovan Villistä Lännestä, mutta avautuukin sitten ihan muihin ulottuvuuksiin. Ehdin katsoa teosta vartin, ja melkein harmitti, kun piti lähteä seuraavaan näytökseen. Aion taatusti palata paikalle jo tänään.
Kuvittelin välttäväni festivaalin punaisen maton pöhinät keskittymällä lyhärinäytöksiin, mutta väärässä olin. Viimeinen näytös nimittäin sisälsi näyttelijä Rupert Friendin esikoisohjauksen, jota tähdittämään hän oli värvännyt tyttöystävänsä Keira Knightleyn sekä Colin Firthin, jonka rinnalla hän näytteli The Last Legionissa. Juorulehdet kiirehtivät tunnin sisällä kertomaan netissä, ettei Keira tullut poikaystävänsä näytökseen, koska oli huonovointinen. Ounastelen pikemminkin, että pari halusi vain minimoida paparazzihässäkkää. Enemmänkin ihmettelen sitä, että kun muut paikalla olevat ohjaajat sanoivat normaalit alkuluritukset, Friend ei sanonut sanaakaan vaan ojensi mikrofonin Tom Misonille, joka näyttelee lyhärissä Knightleyn siippaa. En muuten tunnistanut Friendiä aluksi lainkaan, ja hän on livenä aika mitättömän näköinen. Mison taas on sarjassamme "sietämättömän nätti", ja piti vähän googlata hotellilla, ennen kuin muistin, että hän esitti herra Bingleytä Lost in Austenissa. Itse leffa oli ihan katsottava, mutta sen kantava voima oli Firthin roolisuoritus eikä niinkään Friendin ohjaus. Enkä sano tätä Darcy-fanina, sillä tästä roolista on romanttinen sankaruus kaukana.
Näytös kokonaisuudessan koostui ihan kelpo pätkistä, mutta muiden ylitse nousi Amy Grappellin ohjaama dokumentti Quadrangle, joka kertoo vähän epäsovinnaisemmasta perhe-elämästä kahden henkilön toisiinsa limittyviin kertomuksiin nojautuen.
Vaan tänään on vuorossa lisää kokeellista elokuvaa, restauroitu klassikko ja dokumentti harlekiinikirjoista. Kerron sitten niistä, jahka ehdin / jaksan.
Eli. Tällä kertaa matkan aiheena on BFI London Film Festival, jolla kävin ensimmäistä kertaa toissa vuonna (mutta silloin minulla ei ollut nettiyhteyttä, jolla olisin päivittänyt blogia). Vuonna 2008 vietin festivaalilla sen ensimmäisen viikon ja tänä vuonna saavuin Lontooseen keskiviikkoiltana, kun festivaalista oli kulunut viikko.
Olin anonut tämän viikon vierasliput etukäteen, ja optimistisesti pyytänyt lipun myös keskiviikkoillalle. Malmin Timo oli hakenut vieraspassini etukäteen ja jättänyt sen hotellinsa respaan. Mutta tokikin Terravision juuttui ruuhkaan matkalla kaupunkiin ja, päästyäni vihdoin omaan hotelliini, tilanne vaati ensin laukkaamista Strandiin passia hakemaan ja sitten spurttia Leicester Squaren Vue-elokuvateatterille siinä toivossa, ettei lippuani oltu jo annettu pois. Onneksi näytös ei ollut loppuunmyyty, ja sain lippuni myöhästymisestä huolimatta.
Ensimmäinen näkemäni leffa oli Des filles en noir, jonka ohjaaja Jean-Paul Civeyrac oli paikalla näytöksessä. Civeyrac puhui ranskaksi, ja hänen tulkkinsa taisi olla ammattilaisen sijaan joku hätäisesti hommaan värvätty festarityöläinen. Puutteellisen ranskantaitoni vuoksi luotan silti tulkkeeseen, jonka mukaan Civeyrac sai idean elokuvaan lukuisista 80-luvulla Ranskassa tapahtuneista nuorten tyttöjen kaksoisitsemurhista, ja hän keräsi aiheesta lehtileikkeitä yli kymmenen vuotta. Elokuva kertoo itsemurhaa jo kerran yrittäneestä Noémiestä ja hänen sydänystävästään Priscillasta, jolla on lemmensuruja. Tytöt ihannoivat saksalaista romantiikkaa ja ilmoittavat koulussa Heinrich von Kleist-esitelmänsä jälkeen seuraavansa tämän esimerkkiä. Kuten elokuvissa yleensä, homma ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Ohjaaja ei halunnut elokuvasta mitään psykologista tai sosiologista analyysiä, vaan pyrki pikemminkin välittämään taitavien näyttelijöidensä kautta tietyn mielentilan. Siinä hän mielestäni onnistuikin, mutta vierustoverini sanoin: "Olihan se hyvä, mutta en välttämättä katsoisi sitä uudestaan."
Jatkakaamme torstaihin. Olin päättänyt panna turnauskestävyyteni koetukselle heti kättelyssä parilla kokeellisen lyhytelokuvan näytöksellä. Lusin ensimmäisen näytöksen läpi suuremmitta tuskitta, vaikka mietinkin, onko arkistomateriaalinen venyttäminen, vanuttaminen ja vemputus liian kulunut konsepti ollakseen enää "kokeellista elokuvaa".
Toisessa näytöksessä kollaasitaiteilija Lewis Klahr esitteli vuonna 2009 ja 2010 valmistuneita teoksiaan. Tässä näytöksessä huomasin ilokseni, ettei kokeellisen leffan ääniraidan tarvitse olla surinaa ja pörinää, vaan Klahrin kuvien taustalla soi mm. Velvet Underground ja Shangri-Las. Toisaalta en tainnut sitten enää kiinnittää pahemmin huomiota kuviin, kun jäin kuuntelemaan hyviä biisejä. Mutta Klahrin teokset luottavat paitsi elliptisyyteen myös toistoon: sama matsku näytettiin useamman kerran eri äänimaisemalla, ja toisessa teoksessa Mary Weissin ääni kaikuu kahden erilaisen kuvamateriaalin taustalla. Vallan mielenkiintoista.
Ennen viimeistä näytöstä vaelsin sponsori-Jameson kädessä BFI Galleryyn katsomaan Julian Rosefeldtin installaatiota American Night, ja kuulkaas!!! Päivän kohokohta oli tässä. Kyseessä oli ihan mieletön viiden valkokankaan installaatio, joka ensi silmäyksellä näyttää kertovan Villistä Lännestä, mutta avautuukin sitten ihan muihin ulottuvuuksiin. Ehdin katsoa teosta vartin, ja melkein harmitti, kun piti lähteä seuraavaan näytökseen. Aion taatusti palata paikalle jo tänään.
Kuvittelin välttäväni festivaalin punaisen maton pöhinät keskittymällä lyhärinäytöksiin, mutta väärässä olin. Viimeinen näytös nimittäin sisälsi näyttelijä Rupert Friendin esikoisohjauksen, jota tähdittämään hän oli värvännyt tyttöystävänsä Keira Knightleyn sekä Colin Firthin, jonka rinnalla hän näytteli The Last Legionissa. Juorulehdet kiirehtivät tunnin sisällä kertomaan netissä, ettei Keira tullut poikaystävänsä näytökseen, koska oli huonovointinen. Ounastelen pikemminkin, että pari halusi vain minimoida paparazzihässäkkää. Enemmänkin ihmettelen sitä, että kun muut paikalla olevat ohjaajat sanoivat normaalit alkuluritukset, Friend ei sanonut sanaakaan vaan ojensi mikrofonin Tom Misonille, joka näyttelee lyhärissä Knightleyn siippaa. En muuten tunnistanut Friendiä aluksi lainkaan, ja hän on livenä aika mitättömän näköinen. Mison taas on sarjassamme "sietämättömän nätti", ja piti vähän googlata hotellilla, ennen kuin muistin, että hän esitti herra Bingleytä Lost in Austenissa. Itse leffa oli ihan katsottava, mutta sen kantava voima oli Firthin roolisuoritus eikä niinkään Friendin ohjaus. Enkä sano tätä Darcy-fanina, sillä tästä roolista on romanttinen sankaruus kaukana.
Näytös kokonaisuudessan koostui ihan kelpo pätkistä, mutta muiden ylitse nousi Amy Grappellin ohjaama dokumentti Quadrangle, joka kertoo vähän epäsovinnaisemmasta perhe-elämästä kahden henkilön toisiinsa limittyviin kertomuksiin nojautuen.
Vaan tänään on vuorossa lisää kokeellista elokuvaa, restauroitu klassikko ja dokumentti harlekiinikirjoista. Kerron sitten niistä, jahka ehdin / jaksan.
perjantaina, marraskuuta 24, 2006
Apdeittiä apdeittiä.
Olen ollut kauan hiljaa blogirintamalla.
Syitä on moninaisia, mm. tylsä elämä, ahdistus ja paljon kirjoittamista vaativat kurssit. Kurssit ovat nyt päättymässä ja olenpa saanut kehujakin raapustuksistani. Ehkä laitan lisäeditoinnin jälkeen niistä jonkin tännekin ihmisten kiusaksi.
Suureksi osaksi rahahuolista johtunut ahdistuskin on nyt helpottamassa.
Pitkän kärvistelyn jälkeen Liina sai nimittäin töitä! Ja vielä alan töitä!
Voin siis tästä viikosta lähtien tituleerata itseäni opiskelijan lisäksi (tai jopa sijasta) freelance-kääntäjäksi. Kuulostaa hienolta... Sain ensimmäisen toimeksiantoni eilen ja urakoin sen päivässä valmiiksi lisätöiden toivossa. Mutta ah, kun amerikkalaiset viettävät kiitospäivää, niin eihän siellä ole toimistolla ketään nopeaa toimintaani ihastelemassa. Mutta ehkä korvaus tästä ehtii jo seuraavaan palkkapäivään, kun veronpalautuskin menee opintolainan koronlyhennykseen...
Ja haluaisin vielä tunnustuksen siltä taholta, joka on tehnyt minulle jäynän.
Sain nimittäin tänään MacDonaldsilta postia. (En ole ko. lafkassa käynyt vuosiin.) Siinä onniteltiin syntymäpäiväni johdosta (joka oli kaksi kuukautta sitten) ja mukana oli lahjakortti, jolla saa ilmaisen Happy Meal -aterian. Niin, minähän täytin vasta 30 vuotta, eli kohderyhmässä ollaan...
Vompattini voi vallan paksusti. Sairauden myötä kisulta hävisi kaikenlainen nirsoilu ruoan suhteen, ja nykyisin hän yrittää jatkuvasti puijata kämppiksiäni antamaan toisistaan tietämättä ruokaa. Kauniilla silmillä pääsee pitkälle.
Syitä on moninaisia, mm. tylsä elämä, ahdistus ja paljon kirjoittamista vaativat kurssit. Kurssit ovat nyt päättymässä ja olenpa saanut kehujakin raapustuksistani. Ehkä laitan lisäeditoinnin jälkeen niistä jonkin tännekin ihmisten kiusaksi.
Suureksi osaksi rahahuolista johtunut ahdistuskin on nyt helpottamassa.
Pitkän kärvistelyn jälkeen Liina sai nimittäin töitä! Ja vielä alan töitä!
Voin siis tästä viikosta lähtien tituleerata itseäni opiskelijan lisäksi (tai jopa sijasta) freelance-kääntäjäksi. Kuulostaa hienolta... Sain ensimmäisen toimeksiantoni eilen ja urakoin sen päivässä valmiiksi lisätöiden toivossa. Mutta ah, kun amerikkalaiset viettävät kiitospäivää, niin eihän siellä ole toimistolla ketään nopeaa toimintaani ihastelemassa. Mutta ehkä korvaus tästä ehtii jo seuraavaan palkkapäivään, kun veronpalautuskin menee opintolainan koronlyhennykseen...
Ja haluaisin vielä tunnustuksen siltä taholta, joka on tehnyt minulle jäynän.
Sain nimittäin tänään MacDonaldsilta postia. (En ole ko. lafkassa käynyt vuosiin.) Siinä onniteltiin syntymäpäiväni johdosta (joka oli kaksi kuukautta sitten) ja mukana oli lahjakortti, jolla saa ilmaisen Happy Meal -aterian. Niin, minähän täytin vasta 30 vuotta, eli kohderyhmässä ollaan...
Vompattini voi vallan paksusti. Sairauden myötä kisulta hävisi kaikenlainen nirsoilu ruoan suhteen, ja nykyisin hän yrittää jatkuvasti puijata kämppiksiäni antamaan toisistaan tietämättä ruokaa. Kauniilla silmillä pääsee pitkälle.
maanantaina, syyskuuta 18, 2006
Suuri säikähdys.
Viikonloppureissuni Helsinkiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalille meni vallan myttyyn, sillä lauantaina sain kämppikseltä soiton, että rakas vomppani oli sairastunut. Muruseni oli oksennellut taukoamatta perjantai-illasta lähtien, ja lauantaina oksennuksesta löytyi jopa verta. Ohjeistin kämppistä ottamaan välittömästi yhteyttä päivystävään eläinlääkäriin ja jäin sydän syrjälläni odottamaan puhelinsoittoa. Onneksi lääkärin määräämät tropit auttoivat sunnuntaihin mennessä, mutta palasin kuitenkin Tampereelle päivän etuajassa yrjöpossuani hoivaamaan. Onneksi hän vaikuttaa nyt jo tervehtyneen ja syökin taas hyvällä ruokahalulla.
Tapaus toi elävästi mieleeni kuuden vuoden takaiset muistot, jolloin rakas kisuni Mimmi kuoli. En silloin voinut työasioiden vuoksi olla Mimmin luona, mikä tuntui todella kamalalta. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos Murulle olisi käynyt pahemmin Helsingissä ollessani.
Huhut ovat muuten tosia; siirryn keskiviikkona uudelle vuosikymmenelle. Syntymäpäivän ilta kuluu dj-hommissa Tamyn kaupunkisuunnistusbileissä Yo-talolla. Tänne minua saa tulla onnittelemaan tai lohduttamaan, riippuu näkökannasta.
Tapaus toi elävästi mieleeni kuuden vuoden takaiset muistot, jolloin rakas kisuni Mimmi kuoli. En silloin voinut työasioiden vuoksi olla Mimmin luona, mikä tuntui todella kamalalta. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos Murulle olisi käynyt pahemmin Helsingissä ollessani.
Huhut ovat muuten tosia; siirryn keskiviikkona uudelle vuosikymmenelle. Syntymäpäivän ilta kuluu dj-hommissa Tamyn kaupunkisuunnistusbileissä Yo-talolla. Tänne minua saa tulla onnittelemaan tai lohduttamaan, riippuu näkökannasta.
tiistaina, syyskuuta 05, 2006
Asiat,
joita kaipasin Suomesta Lontoossa ollessani:
- Torkkuisa vompatti. Tietenkin.
- Puhtaat, toimivat vessat (jotka eivät vie 10000 litraa vettä per huuhtelu).
- Vesihanat, joista tulee sekä kuumaa että kylmää vettä; tai jopa lämmintä, jos vaikka semmoista jostain syystä halajaa esim. pestäkseen kädet vessassa käynnin jälkeen...
- Astioiden kuivauskaapit. Tässä on nyt hyvä markkinarako sössitty.
- Jätteiden lajitteluastiat. Ja ekologinen omatunto yleensäkin.
- Kävelyetäisyys. Sitä ei kaipaa, ennen kuin sen menettää.
- Lempisushipaikkani ja -nuudelibaarini (ei ole siis enää Charing Cross Roadilla vaan Old Compton Streetillä ja Queenswaylla on toinen).
- Candy Box, Bedrock, Afterskool ja Collide-a-scope; sekä kaikki ne muut hippamestat, joihin en ehtinyt/jaksanut raahautua.
- Kauniit pojat edellämainituissa hippamestoissa.
- Levykaupat, joissa on joka toinen viikko ale.
- Supermarkettien ja Bootsin "reduced to clear" -hyllyt. Niistä löysi vaikka mitä!
- TV-kanavat, joista tulee päivällä muutakin kuin chattia tai ringalingiä.
tiistaina, elokuuta 22, 2006
Jälkikirjoituksia osa 1: Soittolista
Alla lista biiseistä, jotka ovat soineet päässäni luupilla kotiutumisen jälkeen. Valitettavasti vain päässäni, koska rahaa ei ollut levyjen ostoon (paitsi Peachesin promosinkun löysin Oxfamin kirppikseltä punnalla).
The Pipettes: Pull Shapes
Primal Scream: Dolls
Peaches: Downtown
Justice Vs. Simian: We Are Your Friends
Nina Simone v Groovefinder: Ain't Got No / I Got Life
Kasabian: Empire
Automatic: Monster
ja, uskokaa tai älkää:
Justin Timberlake: Sexy Back
Näistä saapi jotain aavistusta minkälaisissa baareissa on tullut Lontoossa luuhattua. Mutta siitä kenties myöhemmin.
The Pipettes: Pull Shapes
Primal Scream: Dolls
Peaches: Downtown
Justice Vs. Simian: We Are Your Friends
Nina Simone v Groovefinder: Ain't Got No / I Got Life
Kasabian: Empire
Automatic: Monster
ja, uskokaa tai älkää:
Justin Timberlake: Sexy Back
Näistä saapi jotain aavistusta minkälaisissa baareissa on tullut Lontoossa luuhattua. Mutta siitä kenties myöhemmin.
maanantaina, elokuuta 21, 2006
Olen täällä!
Friday Night Project with Alan Carr & Justin Hawkins
Oikeasti olen kotona pakkaamassa Espoo Cinéen lähtöä varten.
Vomppavompatti möksöttää yhä. Viime yönä suostuttiin ensi kerran torkkumaan vieressä, mutta aamuviideltä mentiin mielenosoituksellisesti yrjöämään Lontoosta ostetulle paidalle.
Jos joku on Helsingissä ensi viikolla, karaokekutsuja otetaan vastaan.
Oikeasti olen kotona pakkaamassa Espoo Cinéen lähtöä varten.
Vomppavompatti möksöttää yhä. Viime yönä suostuttiin ensi kerran torkkumaan vieressä, mutta aamuviideltä mentiin mielenosoituksellisesti yrjöämään Lontoosta ostetulle paidalle.
Jos joku on Helsingissä ensi viikolla, karaokekutsuja otetaan vastaan.
keskiviikkona, elokuuta 16, 2006
Kaksi paivaa.
Aikani taalla on lahes lopussa, ja tuntuu silta, etta enemman jai tekematta kuin tuli tehtya. Tama johtuu paitsi rajallisista rahavaroista, myos lamaannuttavasta helteesta ja yleisesta saamattomuudesta.
Jatin torstaina Friday Night Projectin valiin (juontaja oli visailuemanta ja sudokukirjailija (sic) Carol Vorderman), ja menin sen sijaan Portobello Film Festivalille katsomaan irlantilaisia animaatioita ja lyhyita rockumentteja. Ensinmainitut olivat paaosin ihan hyvia, mutta jalkimmaiset mielenkiintoisista aiheistaan (UNKLE, Kasabian, Libertines, Mystery Jets) huolimatta harmittavan amatoorimaisesti toteutettuja.
Sunnuntaina ja maanantaina sain harrastaa evakuointia sydameni kyllyydesta. On aika extreme-kokemus juosta krapulassa 15 kerrosta portaita alas palosireenin huutaessa. Maanantain halytys taas tapahtui puoleltaoin, kun olin juuri menossa nukkumaan. Onneksi, toisin kuin monilla, minulla oli kummallakin kerralla vaatteet paallani. Lampimat ilmat ovat nimittain taalla talta eraa ohitse.
Jatin torstaina Friday Night Projectin valiin (juontaja oli visailuemanta ja sudokukirjailija (sic) Carol Vorderman), ja menin sen sijaan Portobello Film Festivalille katsomaan irlantilaisia animaatioita ja lyhyita rockumentteja. Ensinmainitut olivat paaosin ihan hyvia, mutta jalkimmaiset mielenkiintoisista aiheistaan (UNKLE, Kasabian, Libertines, Mystery Jets) huolimatta harmittavan amatoorimaisesti toteutettuja.
Sunnuntaina ja maanantaina sain harrastaa evakuointia sydameni kyllyydesta. On aika extreme-kokemus juosta krapulassa 15 kerrosta portaita alas palosireenin huutaessa. Maanantain halytys taas tapahtui puoleltaoin, kun olin juuri menossa nukkumaan. Onneksi, toisin kuin monilla, minulla oli kummallakin kerralla vaatteet paallani. Lampimat ilmat ovat nimittain taalla talta eraa ohitse.
torstaina, elokuuta 10, 2006
Olen selkä.
En ole antanut lukea itsestäni päiväkausiin, tiedän. Syy on niinkin koruton, että hormonaalisista ym. vitutuksista johtuen olen ollut ihan helvetin huonolla tuulella. Enkä sitä paitsi ole tehnyt mitään kirjoittamisen arvoista, mikä johtuu rahavarojen vähenemisestä. Lontoo on paska paikka kun ei ole rahaa. Onhan täällä kasamäärin ilmaisia museoita ym. huvituksia, mutta pitkistä etäisyyksistä johtuen ei viitsi aina pulittaa puntakaupalla metroon päästäkseen katsomaan taiteen suuria saavutuksia.
Eniväy, vaihdoin viikko sitten jälleen asuinsijaa, ja vietän siis viimeiset päiväni täällä. Paikka on sanoisinko hervantamaisen ankea opiskelija-asuntola, mutta ensimmäistä kertaa reissun aikana minulla on (aaah) oma huone. Yhteiskeittiö on suht hyvin varustettu, eikä yhteisvessaan tarvitse jonottaa, sillä käytäväni muista kopperoista vain parissa muussa on kesäasukas. Sijainti on aika huikea; vastapäätä kaikkien turistirysien äitiä Madame Tussaudsia (jonka suosiota en ole koskaan ymmärtänyt - vahajulkkiksia?), Baker Streetin metroaseman tuntumassa. Ja huoneeni sijaitessa 15. kerroksessa ovat näkymätkin messevähköt:
Tämän kaiken lisäksi minimipalkattu poika tulee joka päivä estelyistäni huolimatta tyhjentämään roskikseni ja petaamaan sänkyni. Itse asiassa ainoa suuri miinus paikassa on, että oleskeluhuoneen pikku telkkarista näkyy vain 4 kanavaa (täällä on 5 analogista), ja vitoselta tulisi Kova Laki ja CSI (kaikkine spin-offeineen)! Ääää. Toinen TV-vitutuksen aihe on se, että kaikesta huolimatta olen tietenkin koukkuuntunut Big Brotheriin, ja eikös finaali tule juuri sinä iltana, kun poistun maasta. Elämä on paitsi kallista myös julmaa.
Eniväy, vaihdoin viikko sitten jälleen asuinsijaa, ja vietän siis viimeiset päiväni täällä. Paikka on sanoisinko hervantamaisen ankea opiskelija-asuntola, mutta ensimmäistä kertaa reissun aikana minulla on (aaah) oma huone. Yhteiskeittiö on suht hyvin varustettu, eikä yhteisvessaan tarvitse jonottaa, sillä käytäväni muista kopperoista vain parissa muussa on kesäasukas. Sijainti on aika huikea; vastapäätä kaikkien turistirysien äitiä Madame Tussaudsia (jonka suosiota en ole koskaan ymmärtänyt - vahajulkkiksia?), Baker Streetin metroaseman tuntumassa. Ja huoneeni sijaitessa 15. kerroksessa ovat näkymätkin messevähköt:
Tämän kaiken lisäksi minimipalkattu poika tulee joka päivä estelyistäni huolimatta tyhjentämään roskikseni ja petaamaan sänkyni. Itse asiassa ainoa suuri miinus paikassa on, että oleskeluhuoneen pikku telkkarista näkyy vain 4 kanavaa (täällä on 5 analogista), ja vitoselta tulisi Kova Laki ja CSI (kaikkine spin-offeineen)! Ääää. Toinen TV-vitutuksen aihe on se, että kaikesta huolimatta olen tietenkin koukkuuntunut Big Brotheriin, ja eikös finaali tule juuri sinä iltana, kun poistun maasta. Elämä on paitsi kallista myös julmaa.
lauantaina, elokuuta 05, 2006
Lisää häntää.
Kämppis-Anna on meilannut minulle kuvia pikku unipossulistani.
Tämä otos ilahduttaa minua tällä hetkellä työpöydän taustakuvana.
Tämä otos ilahduttaa minua tällä hetkellä työpöydän taustakuvana.
Hänen pikku häntänsä on kuin tikkunekku.
perjantaina, elokuuta 04, 2006
Sitsilviissiin.
Ei olekaan nyt kiiretta minnekaan. Aamulla raahasin kauhealla tohinalla puolet kapsakeista Maryleboneen. Sitten kaikeksi onneksi paatin kavaista vanhalla kampalla tarkistamassa postin. Siella odottikin kirje BBC:lta. Celebrity Mastermindin nauhoitukset oli peruttu. Tilalle tarjottiin toista lippua lokakuuksi mutta paskaakos mina silla. Mutta ainakin ehdin Rushesin voittajanaytokseen.
Eilinen Friday Night Project oli ristiriitainen kokemus. Ensinnakin sain aika huonon paikan. Tuoli, jolla istuin viime viikolla oli rikki. Ja mina kun luulin laihtuneeni. Ehka pitaisi syoda vahemman juustokakkua. Mutta kun se on niin hyvaa! Ai niin, se ohjelma. Rupert Everett oli viimeviikkoiseen (aah) Justiniin verrattuna kamala tylsimys. Mutta kylla minuakin vituttaisi, jos 80% vakijuontajien jutuista kasittelisivat a) seksuaalisuuttani b) julkkisystaviani. Shown pelastivat pari hauskaa ennaltanauhoitettua sketsia, joista toiseen oli saatu vilahtamaan itse George Michael. Mika on ihme, koska viimeviikkoisessa ohjelmassa aijan puistoseikkailuista heitettiin aika pahaa herjaa. Mutta itse pidin ainakin tata esiintymista paljon viisaampana kuin noin viikon takaista BBC:n haastattelua, jossa YrjoMiihkali rayhasi haastavansa kaikki brittien roskalehdet oikeuteen. Eiko siita Sony-oikeudenkaynnista opittu mitaan, Yrtsi?
Musiikkivieras oli Primal Scream, joka esitti uuden singlensa Dolls. Hyvinhan rokki kulki, mutta tassa vaiheessa yleisokin vaikutti vaisulta; tunnelma ei ollut lahellakaan viimeviikkoista. No jaa. Kylla siita editoimalla hyvan shown saa. Ja kai sita pitaa menna ensi viikollakin.
Eilinen Friday Night Project oli ristiriitainen kokemus. Ensinnakin sain aika huonon paikan. Tuoli, jolla istuin viime viikolla oli rikki. Ja mina kun luulin laihtuneeni. Ehka pitaisi syoda vahemman juustokakkua. Mutta kun se on niin hyvaa! Ai niin, se ohjelma. Rupert Everett oli viimeviikkoiseen (aah) Justiniin verrattuna kamala tylsimys. Mutta kylla minuakin vituttaisi, jos 80% vakijuontajien jutuista kasittelisivat a) seksuaalisuuttani b) julkkisystaviani. Shown pelastivat pari hauskaa ennaltanauhoitettua sketsia, joista toiseen oli saatu vilahtamaan itse George Michael. Mika on ihme, koska viimeviikkoisessa ohjelmassa aijan puistoseikkailuista heitettiin aika pahaa herjaa. Mutta itse pidin ainakin tata esiintymista paljon viisaampana kuin noin viikon takaista BBC:n haastattelua, jossa YrjoMiihkali rayhasi haastavansa kaikki brittien roskalehdet oikeuteen. Eiko siita Sony-oikeudenkaynnista opittu mitaan, Yrtsi?
Musiikkivieras oli Primal Scream, joka esitti uuden singlensa Dolls. Hyvinhan rokki kulki, mutta tassa vaiheessa yleisokin vaikutti vaisulta; tunnelma ei ollut lahellakaan viimeviikkoista. No jaa. Kylla siita editoimalla hyvan shown saa. Ja kai sita pitaa menna ensi viikollakin.
torstaina, elokuuta 03, 2006
No hoe.
Eilen havahduin siihen, etta menossa oli taas yksi ilmainen lyharifestari, nimittain Rushes. Se oli jatkunut jo lauantaista asti, eli koin varsin myohaisen heratyksen. Tasta syytan tosin TimeOutia, joka mainosti tapahtumaa vasta tiistaina ilmestyneessa lehdessa. Eilen kiirehdin siis jonkin jalkituotantofirman kattopuutarhassa pidettyyn animaationaytokseen, ja tietenkin eilinen oli juuri se paiva, jolloin helle antoi sijaa kylmalle tuulelle. Hytisin kuitenkin t-paidassa kaksituntisen naytoksen loppuun, silla patkien yleistaso oli vakaasti keskitason ylapuolella, ja joitain yltyisin kehumaan jopa loistaviksi. Harmikseni en tanaan ehdi muihin kilpailunaytoksiin, mutta huomenna yritan suoriutua tsekkaamaan voittajat. Mutta. Huomenna vaihdan TAAS kortteeria (kuorsaus ja muu ahistus vei voiton Liinan hostellikestavyydesta) ja, jos muutosta selvitaan ajoissa, terveena ja kunnialla, olisi minulla liput BBC:n studioille Celebrity Mastermindiin. Saas nahda kuinka kay.
keskiviikkona, elokuuta 02, 2006
Taalla taas.
Heinakuun oltua ja mentya pakkasin taas kimpsuni ja kampsuni ja palasin hostelliin. Kavin myos katsomassa muutamia kamppia, mutta loppujen lopuksi alkoi tuntua silta, etta tarvitsin enemman ihmisia ymparilleni. Kampassa oli niin helppo unohtua neljan seinan sisalle katsomaan telkkua ja surffailemaan netissa, ja sita teen kotonakin ihan liian kanssa. Olen siis viettanyt kolme viimeista yota kahdeksan ihmisen huoneessa ajelehtien unen ja valveen rajamailla, kiitos alapunkassa olevan heebon kuorsauksen (miten kirjoitetaan dejavu?). Viime yona taas viihdytti uusi tulokas, joka puhui unissaan varsin aanekkaasti (kenties) portugalia. Ja aeaekkoeoeset ovat lukittuna lapparini sisuksissa respan kassakaapissa. Kolmannen kerroksen ikkunan paikkeilla pitaisi olla suojaamaton langaton yhteys, mutta en saanut sita toimimaan. Ei ip-osoitetta tai jotain. Toisaalta paasin eilen TV-huoneessa brassailemaan, kun Friday Night Project tuli uusintana ja viime perjantain jaksossa nayn kamerassa useamman kerran (kerran takaa, kaksi kertaa sivusta ja kerran edesta). Paikalla olleet Kasabian-fanit olivat erityisen kateellisia. Taman viikon juontaja muuten on ennakkotietojen mukaan Rupert Everett. Toivottavasti on jonotuksen arvoinen!
Olen jo pitkaan miettinyt, etta kannattaako tata blogia edes pitaa, kun en tiennyt, lukeeko tata kukaan. Kirjoittelin ajatuksiani muistiin lahinna siksi, etta reissunjalkeisen raportin tekeminen olisi helpompaa. Mutta haa, eilen sain viestin paitsi Katilta myos Minnalta, mika todisti, etta aidin lisaksi ainakin kaksi ihmista lukee napystyksiani. Toivottavasti tama ei lisaa paineita kirjoittaa asiaa...
Niin, ja allergiayskan helpotettua uskaltauduin vihdoinkin jalleen elokuviin. Halusin PMT:ta lievittamaan jotain kevytta viihdetta, joten valitsin Superman Returns: The IMAX Experiencen.
Tassa versiossa nelja kohtausta naytetaan kolmiulotteisena. Toisin sanoen ovella jaettiin kakkulat, joita piti sitten laittaa paahan ja ottaa pois aina kun merkkivalo valahti kankaalla. Kohtaukset olivat kylla komeita (etenkin lentokoneen syoksy - mieleton, upea, mahtava), mutta lipun hinnan (lahes 10 puntaa opiskelija-alennuksenkin kanssa) huomioon ottaen niita oli liian vahan. Itse elokuvasta en osaa sanoa mitaan alykasta. Olen ollut Teris-fani pikku naperosta asti, eika mikaan maailman valkokangas-Teris veda vertoja sille Terikselle, jonka olen pikku tyttona satojen sarjisten kautta paahani iskostanut. Sanottakoon vain, etta Routh on paaosassa komeampi mutta karismattomampi kuin Reeve, Bosworth on jarkyttavan tylsa Lois Lane ja Spacey on Keyser Soze.
Olen jo pitkaan miettinyt, etta kannattaako tata blogia edes pitaa, kun en tiennyt, lukeeko tata kukaan. Kirjoittelin ajatuksiani muistiin lahinna siksi, etta reissunjalkeisen raportin tekeminen olisi helpompaa. Mutta haa, eilen sain viestin paitsi Katilta myos Minnalta, mika todisti, etta aidin lisaksi ainakin kaksi ihmista lukee napystyksiani. Toivottavasti tama ei lisaa paineita kirjoittaa asiaa...
Niin, ja allergiayskan helpotettua uskaltauduin vihdoinkin jalleen elokuviin. Halusin PMT:ta lievittamaan jotain kevytta viihdetta, joten valitsin Superman Returns: The IMAX Experiencen.
Tassa versiossa nelja kohtausta naytetaan kolmiulotteisena. Toisin sanoen ovella jaettiin kakkulat, joita piti sitten laittaa paahan ja ottaa pois aina kun merkkivalo valahti kankaalla. Kohtaukset olivat kylla komeita (etenkin lentokoneen syoksy - mieleton, upea, mahtava), mutta lipun hinnan (lahes 10 puntaa opiskelija-alennuksenkin kanssa) huomioon ottaen niita oli liian vahan. Itse elokuvasta en osaa sanoa mitaan alykasta. Olen ollut Teris-fani pikku naperosta asti, eika mikaan maailman valkokangas-Teris veda vertoja sille Terikselle, jonka olen pikku tyttona satojen sarjisten kautta paahani iskostanut. Sanottakoon vain, etta Routh on paaosassa komeampi mutta karismattomampi kuin Reeve, Bosworth on jarkyttavan tylsa Lois Lane ja Spacey on Keyser Soze.
perjantaina, heinäkuuta 28, 2006
Eikä turhaan.
Eilen tuli taas jonotettua Friday Night Projectin nauhoituksiin. Tällä kertaa saavuin paikalle puoli kuudelta, ja jono oli taas valtava. Osasyy tähän lienee ollut vierailevan juontajan ilmoittaminen etukäteen; tämä kun oli Darknessin laulaja Justin Hawkins. Aikaisempi saapuminen kuitenkin kannatti, sillä pääsin tunnin odottelun jälkeen sutjakkaasti sisään. Ja vaikka minua ärsyttää paikannäyttäjien/järjestyksenvalvojien kummastuneet/säälivät katseet kun sanon olevani yksin, saa yksinäinen neitonen katsomosta takuuvarmasti hyvän paikan vaikka tulisi vähän myöhemminkin.
Mutta Justin! Hän oli niin charmantti! Ja rento! Ja fiksu! Ja hauska! Ja paljon komeampi puku päällä kuin trikoissa! En ole koskaan ollut mikään Darkness-fani, mutta eilisen jälkeen olen kyllä Justin-fani. Musiikkivieraana taas oli ihqusupermagee Kasabian, joka esitti uuden singlensä Empire (tsekatkaa video! ihqusupermagee!).
Ainoa miinuspuoli illassa oli yleisön lämmittelijä, jonka vitsit olivat sanasta sanaan samat viime viikolla. Ehkä eivät kuvittele, että joku on niin säälittävä, ettei ole torstaisin parempaa tekemistä. Mutta minä olen! Ja siksi menen ensi viikollakin.
Mutta Justin! Hän oli niin charmantti! Ja rento! Ja fiksu! Ja hauska! Ja paljon komeampi puku päällä kuin trikoissa! En ole koskaan ollut mikään Darkness-fani, mutta eilisen jälkeen olen kyllä Justin-fani. Musiikkivieraana taas oli ihqusupermagee Kasabian, joka esitti uuden singlensä Empire (tsekatkaa video! ihqusupermagee!).
Ainoa miinuspuoli illassa oli yleisön lämmittelijä, jonka vitsit olivat sanasta sanaan samat viime viikolla. Ehkä eivät kuvittele, että joku on niin säälittävä, ettei ole torstaisin parempaa tekemistä. Mutta minä olen! Ja siksi menen ensi viikollakin.
sunnuntai, heinäkuuta 23, 2006
TV-ateriaelämää
Luovuin jo pari viikkoa sitten työnhausta, kun kävi ilmeiseksi, että kaikki minulle sopivat duunipaikat etsivät vain vaki-ihmisiä. Tutut neuvoivat valehtelemaan, että olen jäämässä pitempään, mutta en mie silleesti... Opintolainalla on siis tullut eleltyä. Suurin osa rahoista on mennyt ruokaan, etenkin kun nykyisen majapaikkani keittiö on niin huonosti varustettu, ettei kokkaamisesta oikein tule mitään ja siispä olen elännyt mikroaterioilla. Onneksi täällä elää niin kiireistä/uusavutonta populaa, ettei ole tarvinnut vielä kertaakaan syödä samaa mikroruokaa useampaa kertaa, vaikka nappaan mukaani vain ateriat, joista saa bäst före -alennusta.
Mutta siirrytäänpä torstaihin ja FNP:n nauhoituksiin. Läheltä piti, etten päässyt sisään. Varmistaakseen täyden katsomon tuotantoryhmä jakaa nimittäin enemmän lippuja kuin paikkoja on studiossa. Ovet aukenivat klo 18.30, ja koska lipussa kehotettiin tulemaan ajoissa, olin paikalla kuudelta. Ja jonohan oli pitkä kuin nälkävuosi. Ihmisiä alettiin päästää sisään jo ennen puolta, mutta siinä vaiheessa kun edelläni oli enää tusinan verran ihmisiä, ilmoitti tuotantoavustaja studion olevan täynnä. Se siitä sitten, ajattelin ja melkein revin lippuni siihen paikkaan. MUTTA sitten ilmeni, etteivät kaikki kutsuvieraat olleet saapuneet paikalle, ja sisään päästettiin vielä parikymmentä ihmistä. Sain vielä aika hyvän paikan katsomon keskivaiheilta käytävän vierestä.
Vieraileva juontaja osoittautui Suomessakin nähdyn Big Brotherin kolmoskauden asukkaaksi Jade Goodyksi. BB:n jälkeen Jade on vastoin kaikkia odotuksia onnistunut roikkumaan julkisuudessa, ja häneltä on juuri ilmestynyt paitsi elämänkerta myös hajuvesi, joka on vieläpä päihittänyt myyntitilastoissa muut julkkishaisut. Täytyy sanoa, että vaikka inhosin Jadea yhtä paljon kuin muutkin BB 3:n aikoihin, niin hän näytti luonnossa paljon hehkeämmältä ja pienen alkukangertelun jälkeen veti shown reippaasti läpi. Musiikkivieraana oli brittien tämän hetken kuuminta rokkihottia oleva Razorlight, joka esitti hittinsä In the Morning. Kaiken kaikkiaan mukavata oli, vaikka (toisin kun lipussa väitettiin) minkäänlaista tarjoilua ei ollut. Jakso esitettiin jo seuraavana iltana, ja onnistuin bongaamaan takaraivoni katsomosta, kiitos tarkoitusta varten hieman hehkeämmällä punalla värjätyn kuontaloni. Ai niin, ja sain netistä liput ensi torstaillekin. Pitää vain muistaa mennä aikaisemmin jonottamaan. Ja ottaa evästä mukaan.
Mutta siirrytäänpä torstaihin ja FNP:n nauhoituksiin. Läheltä piti, etten päässyt sisään. Varmistaakseen täyden katsomon tuotantoryhmä jakaa nimittäin enemmän lippuja kuin paikkoja on studiossa. Ovet aukenivat klo 18.30, ja koska lipussa kehotettiin tulemaan ajoissa, olin paikalla kuudelta. Ja jonohan oli pitkä kuin nälkävuosi. Ihmisiä alettiin päästää sisään jo ennen puolta, mutta siinä vaiheessa kun edelläni oli enää tusinan verran ihmisiä, ilmoitti tuotantoavustaja studion olevan täynnä. Se siitä sitten, ajattelin ja melkein revin lippuni siihen paikkaan. MUTTA sitten ilmeni, etteivät kaikki kutsuvieraat olleet saapuneet paikalle, ja sisään päästettiin vielä parikymmentä ihmistä. Sain vielä aika hyvän paikan katsomon keskivaiheilta käytävän vierestä.
Vieraileva juontaja osoittautui Suomessakin nähdyn Big Brotherin kolmoskauden asukkaaksi Jade Goodyksi. BB:n jälkeen Jade on vastoin kaikkia odotuksia onnistunut roikkumaan julkisuudessa, ja häneltä on juuri ilmestynyt paitsi elämänkerta myös hajuvesi, joka on vieläpä päihittänyt myyntitilastoissa muut julkkishaisut. Täytyy sanoa, että vaikka inhosin Jadea yhtä paljon kuin muutkin BB 3:n aikoihin, niin hän näytti luonnossa paljon hehkeämmältä ja pienen alkukangertelun jälkeen veti shown reippaasti läpi. Musiikkivieraana oli brittien tämän hetken kuuminta rokkihottia oleva Razorlight, joka esitti hittinsä In the Morning. Kaiken kaikkiaan mukavata oli, vaikka (toisin kun lipussa väitettiin) minkäänlaista tarjoilua ei ollut. Jakso esitettiin jo seuraavana iltana, ja onnistuin bongaamaan takaraivoni katsomosta, kiitos tarkoitusta varten hieman hehkeämmällä punalla värjätyn kuontaloni. Ai niin, ja sain netistä liput ensi torstaillekin. Pitää vain muistaa mennä aikaisemmin jonottamaan. Ja ottaa evästä mukaan.
tiistaina, heinäkuuta 18, 2006
33 astetta
Tämmöistä lämpöä ennustettiin tälle päivälle ja oikeassa olivat. Huomenna olisi luvassa vaatimattomat 35. Tällaisessa pätsissä on vaikea tehdä mitään rakentavaa; tietsikan ääressä istuessakin pitää olla pyyhe persuksen alla.
Viikonloppuna oli vähemmän tukalaa, ja onnistuinkin käymään Museum of Londonissa. Nimensä mukaisesti se on museo, joka kartoittaa kaupungin menneisyyttä esihistoriallisesta ajasta noin 1900-luvun alkuun. Tämä on loistava paikka paitsi historiasta kiinnostuneille, myös pienoismallifriikeille ja vintagekolttujen ystäville. Itselläni oli kuitenkin tarkka päämäärä, nimittäin tilapäinen näyttely Satirical London, jossa piti oleman näytillä Spitting Image- eli Sylkiäiskamaa. Suurin osa näyttelystä käsitteli kuitenkin nimen omaan pilapiirrosten historiaa, ja lukuisat pilakuvat, niin mielenkiintoisia kuin olivatkin, jäävät varmasti avautumatta muillekin jotka eivät ole perehtyneet Britannian poliittiseen historiaan. Sylkiäiskamaa oli sitten esillä täynomaisesti kolmen nukenpään (Thatcher, Ellu ja äitinsä) ja parin tohveliparin verran. Olisin kaivannut enemmän, mutta koska oli ilmainen, en valita.
Eilen kävin ilmoittautumassa Supershorts-lyhärifestivaalin vieraaksi. Festari on kaikille ilmainen, mutta vieraspassilla sai alennusta parista kahvilasta ja ilmaisen drinksun parissa juhlassa. Illalla olinkin sitten matkalla avajaisjuhliin drinksua hakemaan, kun pysähdyin ihmettelemään West Endin Vue-leffateatterin eteen kerääntynyttä väkijoukkoa. Kyseessä oli Stormbreaker-elokuvan ensi-ilta. Siihen jäin minäkin sitten pällistelemään siinä toivossa, että näkisin edes vilauksen filmissä näyttelevästä Ewan McGregorista. Mutta voi! Tähtien saapuessa paikalle väkijoukko villiintyi huiskuttelemaan niin, etten nähnyt yhtikäs mitään. Vain kaksi metriä ihmismassaa erotti minut ja Ewanin. oh. Filmissä pääosaa näyttelevä pojankloppi Alex Pettyfyer (tai jotain sinne päin) sitävastoin poseerasi pitkään kirkuville pikkutytöille (minä olin hiljaa, koska hän ei ollut Ewan). Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä kannattanut minunkin pyytää nimmari siltä varalta, että pojusta tulee isompikin tähti. Mutta arvostelujen mukaan tämä elokuva ei ole starmaker. En siis myöskään nähnyt Alicia Silverstonea, joka myös esiintyy elokuvassa, mutta kämppikseni oli myynyt myöhemmin illalla hänelle drinksun Red Hot Chilli Peppersien konsertin vippibaarissa. Ja toisenkin. Ja vielä muutaman.
Selviydyin lopulta sen lyhärifestivaalin avajaisbileisiin, mutta juhlapaikkana toiminut Zoo-baari oli jäähdytetty niin jäätävän kylmäksi, että pakenin parin drinksun jälkeen takaisin lämpimään ulkoilmaan. Enpä olisi uskonut, että tällaisella helteellä voi vilustua, mutta tässä sitä taas kröhitään. Enkä sitten tänään kehdannut mennä katsomaan elokuvia ja häiritsemään kanssayleisöä köhälläni. Ehkä huomenna...
Viikonloppuna oli vähemmän tukalaa, ja onnistuinkin käymään Museum of Londonissa. Nimensä mukaisesti se on museo, joka kartoittaa kaupungin menneisyyttä esihistoriallisesta ajasta noin 1900-luvun alkuun. Tämä on loistava paikka paitsi historiasta kiinnostuneille, myös pienoismallifriikeille ja vintagekolttujen ystäville. Itselläni oli kuitenkin tarkka päämäärä, nimittäin tilapäinen näyttely Satirical London, jossa piti oleman näytillä Spitting Image- eli Sylkiäiskamaa. Suurin osa näyttelystä käsitteli kuitenkin nimen omaan pilapiirrosten historiaa, ja lukuisat pilakuvat, niin mielenkiintoisia kuin olivatkin, jäävät varmasti avautumatta muillekin jotka eivät ole perehtyneet Britannian poliittiseen historiaan. Sylkiäiskamaa oli sitten esillä täynomaisesti kolmen nukenpään (Thatcher, Ellu ja äitinsä) ja parin tohveliparin verran. Olisin kaivannut enemmän, mutta koska oli ilmainen, en valita.
Eilen kävin ilmoittautumassa Supershorts-lyhärifestivaalin vieraaksi. Festari on kaikille ilmainen, mutta vieraspassilla sai alennusta parista kahvilasta ja ilmaisen drinksun parissa juhlassa. Illalla olinkin sitten matkalla avajaisjuhliin drinksua hakemaan, kun pysähdyin ihmettelemään West Endin Vue-leffateatterin eteen kerääntynyttä väkijoukkoa. Kyseessä oli Stormbreaker-elokuvan ensi-ilta. Siihen jäin minäkin sitten pällistelemään siinä toivossa, että näkisin edes vilauksen filmissä näyttelevästä Ewan McGregorista. Mutta voi! Tähtien saapuessa paikalle väkijoukko villiintyi huiskuttelemaan niin, etten nähnyt yhtikäs mitään. Vain kaksi metriä ihmismassaa erotti minut ja Ewanin. oh. Filmissä pääosaa näyttelevä pojankloppi Alex Pettyfyer (tai jotain sinne päin) sitävastoin poseerasi pitkään kirkuville pikkutytöille (minä olin hiljaa, koska hän ei ollut Ewan). Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä kannattanut minunkin pyytää nimmari siltä varalta, että pojusta tulee isompikin tähti. Mutta arvostelujen mukaan tämä elokuva ei ole starmaker. En siis myöskään nähnyt Alicia Silverstonea, joka myös esiintyy elokuvassa, mutta kämppikseni oli myynyt myöhemmin illalla hänelle drinksun Red Hot Chilli Peppersien konsertin vippibaarissa. Ja toisenkin. Ja vielä muutaman.
Selviydyin lopulta sen lyhärifestivaalin avajaisbileisiin, mutta juhlapaikkana toiminut Zoo-baari oli jäähdytetty niin jäätävän kylmäksi, että pakenin parin drinksun jälkeen takaisin lämpimään ulkoilmaan. Enpä olisi uskonut, että tällaisella helteellä voi vilustua, mutta tässä sitä taas kröhitään. Enkä sitten tänään kehdannut mennä katsomaan elokuvia ja häiritsemään kanssayleisöä köhälläni. Ehkä huomenna...
torstaina, heinäkuuta 13, 2006
Torstai-illan projekti
Työttömän tylsä arkeni sai eilen piristysruiskeen, kun minulle soitettiin Channel Fourilta ja tarjottiin lippua Friday Night Projectin nauhoituksiin. Toissailtana kun tuli nettisurffatessa rekisteröityä saitille, jonka kautta saapi ilmaislippuja vaikka minne. Nopeaa toimintaa siis! FNP on tällainen Huuman tapainen shou sillä erotuksella, että joka viikko pääjuontajan virkaa toimittaa vieraileva julkkis. Viime viikkoina vieraina ovat olleet mm. O.C.-typy Mischa Barton ja Rob Lowe. Sain lipun ensi torstaiseen nauhoitukseen, ja jänskättää tietysti kuka on juontaja. Toivottavasti ei mikään brittihampuusi tai kolmossivun tyttö. Niitä on täällä joka helvetin realitysarja täynnä. Suomen BB on Shakespearea BB UK:n rinnalla.
Mutta haa, nyt Emmerdalessa räjähti. Säilyykö Patsy Kensit hengissä?
Mutta haa, nyt Emmerdalessa räjähti. Säilyykö Patsy Kensit hengissä?
tiistaina, heinäkuuta 11, 2006
Viikonloppu nousussa.
Perjantainen terroristi-iskujen vuosipäivä näkyi kaupungilla lähinnä poliisien parveiluna ja jatkuvina "security announcementeina" metroasemien sisuksissa. Oli kuin tavallisten kaduntallaajien mielestä paras tapa uhmata terroristien agendaa olisi kapitalismin alttarille uhrautuminen. Ja kyllä, minäkin sitten uskaltauduin alennusmyynteihin uuden kahvimukin toivossa. Parin tunnin hampaidenkiristelyn ja kyynärpäiden väistelyn jälkeen onnistuinkin ulostautumaan Oxford Streetin hornankattilasta Sex Pistols -mukia ja kimaltelevaa valokuvakehystä rikkaampana. Mutta muki se onkin niin hieno ja sen eteen nähtiin niin paljon tuskaa ja vaivaa, etten nyt kehtaakaan tahria sitä kahvilla.Lauantaina vääntäydyin Finsbury Parkiin, missä järjestettiin ilmainen rasisminvastainen festivaali Rise. Nätti ilma ja vuosipäivän läheisyys veti paikalle ennätysyleisön, ja siinä vaiheessa kun ilmaannuin paikalle, oli puisto jo täynnä Carlsberg-tölkkejä kallistelevia brittejä. Jonot ruokakojuille olivat sen verran pitkiä, että luovutin kättelyssä ja päätin täyttää massuni viinibaarin antimilla (sinne oli jostain syystä lyhyin jono). Harmikseni minua kovasti kiinnostanut komediateltta oli jatkuvasti niin täynnä, että sisään ei olisi mahtunut kirveelläkään. Siirryin siis suosiolla päälavan tuntumaan odottamaan Graham Coxonin keikan alkua.
Olen nähnyt Blurin livenä kahdesti, Ruisrockissa 1996 ja Provinssissa 1999. Jälkimmäisellä keikalla lähes jokainen yhtyeen jäsen näytti kärsivän aikamoisesta viinapöhötyksestä. Coxonhan teki sittemmin pesäeron paitsi Bluriin myös pämppäämiseen ja veti tämän keikan ajan kiltisti Red Bullia. Itse keikka alkoi surkeasti, kun miksaaja oli hukannut Coxonin laulun jonnekin kitaroiden alle. Sitten seurasi muutama keskinkertainen britpop-pastissi (en tunne biisejä koska en omaa levyjä, mutta ylivoimainen inhokkini oli laulu, jossa riimitettiin sanat belly - tele--caster sekä beautiful - really cool). Tämän jälkeen keikan poljento alkoi kuitenkin kulkea rivakammin ja setin loppupuolisko olikin jo aivan loistavan energistä indierokkia. Voisin jopa ostaa levyn kunhan siinä ei ole tuota belly-telly -laulua.
Edit: Selvitin ko. biisin nimen. Onpi Bittersweet Bundle of Misery (sic) levyltä Happiness in Magazines. Yltänyt brittilistalla sijalle 22 vuonna 2004. Kaksi sanaa. Mr Blobby.
Ai niin se kuva.
Sininen läiskä on siis Coxon.Käytyäni turhaan kuikuilemassa komediateltalla palasin katsomaan Buzzcocksia. Aika ei ole kohdellut näiden herrojen habituksia silkkihansikkain, mutta soitto kulki rutiinilla. Vaan se miksaaja! Tyyppi oli ilmeisen tietämätön siitä että yhtyeessä on kaksi laulajaa, ja vetovuoron vaihtuessa uinui kunkin biisin ensimmäisen neljänneksen. Nolo.
Wailers oli selvä nappivalinta tämän tapahtuman pääesiintyjäksi. Tampereella Klubille mahtuva yhtye keräsi Finsbury Parkiin valehtelematta stadionillisen kansaa. Tässä vaiheessa nälkä ja tungos yhdistettynä yleisön yllä leijuvaan pistävään blossenkatkuun aiheuttivat allekirjoittaneelle pahoinvointia, ja lähdinkin metroasemalle aikaisin välttääkseni paluuruuhkat. Kokonaisuutena silti ihan mahtava kokemus. Ja ihan ilmainen! No, ostinhan minä ohjelmakirjan. Ja paidan. Ja viiniä.
keskiviikkona, heinäkuuta 05, 2006
tiistaina, heinäkuuta 04, 2006
Päivä viisi.
Olisikohan tämä jo viimeinen? Tänään aurinko jopa meni hetkeksi pilveen ja kuului ukkosen jyrinää, mutta painostava kuumuus oli ja pysyi.
En ole viime päivinä tehnyt juuri mitään muuta kuin käveleskellyt ympäri Swiss Cottagen aluetta orientoitumistarkoituksessa. Palaanpa siksi vielä lauantaihin, koskapa aikaisemmin unohdin mainita siitä jotain.
Kävin nimittäin ennen Pride-paraatia lempimuseossani Victoria & Albertissa. Noin kolmasosa valtavasta museosta on remontissa, ja harmikseni pyhiinvaelluskohteeni koruholvi oli myös suljettu. Sain hieman lohtua ilmaisista 60-luvun muoti- ja grafiikkanäytteilyistä. Maksullisiin Che Guevara - ja modernisminäyttelyihin en sitä vastoin raaskinut laittaa pennosiani. Modernisminäyttelyssä on ilmeisesti Alvar Aalto edustavasti esillä, ja museon kaupassa olikin Iittalaa myynnissä. Näyttelyn nettisivuilla muuten on hauska työkalu, jolla voi suunnitella itse modernistisen modernismijulisteen.
Huomenna ehkä pitäisi tehdä taas jotain sivistävää. Flunssa jätti jälkeensä kiusallisen äkilliset ja sitkeät yskänkohtaukset, jotka tietenkin iskevät yleensä idyllisessä kahvilassa tai ruokakaupan vihanneshyllyllä. Tämän vuoksi en ole uskaltautunut elokuviin. Mutta ehkä huomenna...
En ole viime päivinä tehnyt juuri mitään muuta kuin käveleskellyt ympäri Swiss Cottagen aluetta orientoitumistarkoituksessa. Palaanpa siksi vielä lauantaihin, koskapa aikaisemmin unohdin mainita siitä jotain.
Kävin nimittäin ennen Pride-paraatia lempimuseossani Victoria & Albertissa. Noin kolmasosa valtavasta museosta on remontissa, ja harmikseni pyhiinvaelluskohteeni koruholvi oli myös suljettu. Sain hieman lohtua ilmaisista 60-luvun muoti- ja grafiikkanäytteilyistä. Maksullisiin Che Guevara - ja modernisminäyttelyihin en sitä vastoin raaskinut laittaa pennosiani. Modernisminäyttelyssä on ilmeisesti Alvar Aalto edustavasti esillä, ja museon kaupassa olikin Iittalaa myynnissä. Näyttelyn nettisivuilla muuten on hauska työkalu, jolla voi suunnitella itse modernistisen modernismijulisteen.
Huomenna ehkä pitäisi tehdä taas jotain sivistävää. Flunssa jätti jälkeensä kiusallisen äkilliset ja sitkeät yskänkohtaukset, jotka tietenkin iskevät yleensä idyllisessä kahvilassa tai ruokakaupan vihanneshyllyllä. Tämän vuoksi en ole uskaltautunut elokuviin. Mutta ehkä huomenna...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)